Kauppaneuvos Eero Lehti muistelee

Kauppaneuvos Eero Lehti arvioi viime vuosien keskeisiä päättäjiä suorasukaisesti elämäkertakirjassaan. Kuva: Eduskunta.

Ahdaskatseinen Antti Rinne, sinisilmäinen Juha Sipilä, analyyttinen Jussi Halla-aho. Mielenkiintoisia kuvia puoluejohtajista ja muista keskeisistä päättäjistä piirtää pitkän uran yrittäjänä, kokoomuksen kansanedustajana ja kunnallispoliitikkona tehnyt kauppaneuvos Eero Lehti (s.1944) elämäkertakirjassaan Äänessä Eero Lehti.

Edellinen pääministeri ja demarijohtaja Antti Rinne esiintyy Eero Lehden poliitikkogalleriassa ahdaskatseisena ay-pelurina, jolla ei ole halua eikä kykyä edistää kansakunnan etua. Huomionarvoista on, että Lehden kirja on kirjoitettu ennen Rinteen hallituksen eroon johtanutta Posti-jupakkaa.

Puheenjohtaja Antti Rinne puolueineen on siinä vakaassa käsityksessä, että yrityksistä ja yrittäjistä lähtee kyllä veromehua, kun vain puristetaan lisää. Mutta Anttipa ei tajua, että se on duunarin hikeä, jota tuutista tirisee; Suomesta on mennyt lyhyessä ajassa 150 000 työpaikkaa maan rajojen ulkopuolelle hänen ja saman kaltaisten ansiosta. Antti Rinteen mielestä Suomessa voi myös lakkoilla, vaikka työrauhavelvoite on voimassa. Se käy sanomalla, että ei tämä ole lakko, vaan mielenilmaus tai toimintapäivä. Ja niin koneet pysähtyvät, kun ay-eliittiä korpeaa laillisen hallituksen toiminta.

Antti Rinne on Lehden mukaan kuin varjo edeltäjästään Paavo Lipposesta, joka valtiomiehen ottein vei Suomen EU:hun ja uudisti maan taloutta muun muassa poistamalla yhden yrittäjyyden jarrun, varallisuusveron, Ruotsin mallin mukaisesti.

Lipposen jälkeen demareiden visio on hämärtynyt ja heidän uudistumiskykynsä hiipunut. He ovat jämähtäneet vanhoihin oppeihin. He ovat menneisyyden vankeja.

Aiemmalla pääministerillä Juha Sipilällä (kesk) oli Lehden mielestä hyviä tavoitteita, mutta hän ei täysin ymmärtänyt työmarkkinajärjestöjen raadollisuutta.

Neljä vuotta eduskunnassa ennen pääministerin virkaa ei tarkoita, että Sipilällä olisi ollut kokemusta pelin politiikasta. Kilpailukykysopimusta tarjotessaan hän ehkä ajatteli sinisilmäisesti, että kaikilla yhteiskunnan toimijoilla on halu parantaa suomalaisten työllisyyttä.

Sipilä jätti koko homman ja aikataulupäätöksen ay-äijille, ja siinäpä meni sitten kokonaiset 11 kuukautta, koska ei niillä ollut mitään kiirettä. Ne halusivat lykätä asian niin kauas, kuin vain pystyivät. Ja varsinkin ne puheenjohtajat, joiden paikka oli tavalla tai toisella vaarassa, halusivat siirtää sopimisen mahdollisimman pitkälle, jottei se vaarantaisi heidän pestinsä jatkoa. Tämä vetkutus maksoi valtiolle ja yhteiskunnalle valtavasti.

Keskusjärjestöillä ja niiden liitoilla näyttää olevan semmoinen periaate, että ei ole heidän asiansa huolehtia nuorten tai seuraavan sukupolven työllistymisestä, tai ylipäänsä kansakunnan hyvinvoinnista. Tekevät vain arvotonta, lyhytnäköistä politiikkaa, josta puuttuu kokonaan solidaarisuus työttömiä kohtaan.

Nuoremman polven poliitikkojen heikkous on Lehden mukaan siinä, että näillä on liian vähän jos ollenkaan työkokemusta politiikan ulkopuolelta.

Useimmat nuoret poliitikot eivät ole olleet päivääkään myyntihommissa, varastossa, rakennuksella, maatalon renkinä, autonkuljettajana. He ovat olleet vain jossakin valtion tukemassa organisaatiossa tai vastaavassa pyörittämässä papereita ympäriinsä. Silti he keskustelevat keskenään sujuvasti Suomen, Euroopan ja maailman politiikasta. Mutta kun olen katsonut ja kuunnellut näitä nuoria miehiä ja naisia, jotka ovat vaikka talouspolitiikassa ministereiden avustajina, niin omien firmojeni asioiden hoitamista en heille antaisi. Nämä ihmiset pyrkivät välttämään markkinaehtoista toimintaa, työskentelyä yksityisellä sektorilla, joka kuitenkin lopulta kantaa kaiken lainsäädännöllä syntyvän taakan.

Mainitun kaltaisiksi politiikan broilereiksi Lehden kirja luokittelee muun muassa Jyrki Kataisen (kok), Jutta Urpilaisen (sd), Antti Kaikkosen (kesk) ja Antti Lindtmanin (sd).

Antti Lindtman on demareiden Kaikkonen, isokokoinen kaveri, joka antaa kommentteja moneen asiaan. Hän on tyypillinen politiikan kukkopoika ja kaiken lisäksi ay-fundamentalisti – oppi-isänsä Heinäluoman ja demaripamppu Rinteen tavoin. Kun Lindtman alkaa puhua kansantaloudesta, tai ylipäänsä joistakin talouden syy-seuraussuhteista, niin liukkaalla jäällä joutuu luistelemaan.

Kapea työkokemus, heikot taloustaidot, kokemattomuus sisäpolitiikassa ja itseriittoisuus koituivat myös Alexander Stubbin kohtaloksi.

Ennen kokoomuksen puoluekokousta Lappeenrannassa kesäkuussa 2016 selkeä enemmistö puolueen kansanedustajista oli sitä mieltä, että kaksi vuotta aikaisemmin Lahdessa oli tullut tehdyksi väärä valinta puolueen puheenjohtajaksi ja Suomen pääministeriksi. Itse pohdin jo Lahdessa, että kun vasta valittu pääministeri otti lavalla ensimmäisen 30 sekunnin aikana itsestään selfieitä, niin hänellä täytyy olla väärä käsitys pääministerin tehtävästä sekä siitä mitä pääministerin rooliin kuuluu ja sopii.

Perussuomalaisten puheenjohtajaa Jussi Halla-ahoa ja Kokoomuksen puheenjohtajaa Lehti kommentoi lyhyesti.

Halla-aho on rauhallinen ja äärimmäisen analyyttinen keskustelija. Hän on oman tiensä kulkija ja huippuälykäs, mutta onko hän myös viisas, siitä en ole varma.

Puheenjohtaja, ministeri Orpo on poikkeusesimerkki ihmisestä, jonka positiiviset luonteenpiirteet paikkaavat aika pitkälti sitä, että hän ei ole tehnyt työurallaan muuta kuin politiikkaa.

Vihreitä ja vasemmistoliittoa Lehti kommentoi niin ikään vain lyhyesti.

Lepääkö Suomen tulevaisuuden toivo sitten Vihreissä? Ei lepää. Se on kyllä ihme ryhmä. Korkeasti koulutettua porukkaa, joka kuitenkin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – tarkoitan vaikka Osmo Soininvaaraa tai pragmaattista Antero Vartiaa – tuntuu jääneen loppuiäkseen humanististen tieteiden opiskelijan tasolle.

Vasemmistoliitto sitä vastoin on puolueena todella tärkeä Suomen kannalta. Ilman sitä vihreiden ja demarien kannatus olisi nykyistä suurempi, ja se voisi olla viimeinen niitti koko maalle.

Kristillisdemokraatit palvelisivat Lehden mielestä parhaiten maataan liittymällä kokoomukseen.

Siellä on kyllä aina ollut monia fiksuja poliitikkoja, kuten Bjarne Kallis. Kristillisten puolueohjelma on monin kohdin niin järkevä, että moni kokoomuslainen äänestäisi heitä, jos lukisi puolueohjelmia. Mutta kyllä puolue tuollaisena on turha. Voisivat hyvin liittyä kokoomukseen. Vahvistaisivat sen konservatiivisiipeä, joka tekisi puolueelle ja koko maalle hyvää. Siirtäisivät samalla kokoomusta ratkaisevan askelen verran kohti juuriansa.

Lehti arvioi kirjassa myös julkkiskansanedustajia kuten Kokoomuksesta perustamaansa LiikeNytiin siirtynyttä Harry Harkimoa.

Hjallis Harkimo on tyypillinen esimerkki julkisuusihmisistä kansanedustajana. Joissakin asioissa se on fiksu kuin mikä, mutta kun puhutaan laajemmista ympyröistä, niin on se heti aika vaikeuksissa. Kun sillä oli siinä tv-ohjelmassaan (Björn) Wahlroos vieraana, niin eipä oikein päässyt briljeeraamaan. Wahlroos vei sitä puoli tuntia kyllä komeasti. Hjallis oli ihan pikkupoikaa. Wahlroos onkin poikkeuksellisen fiksu tyyppi. Hän tietää ja osaa kansantalouden, mutta sen lisäksi myös yksityiskohtaisemmat liikkeenjohdon koukerot verotuksen yksityiskohtia myöten.

Ammattiyhdistysliikkeestä Lehti maalaa surullisen kuvan, mikä ei ole yllätys, kun äänessä on yrittäjä. Lehden mukaan ay-liike, jonka valta on Suomessa paalutettu lainsäädännöllä ja laajalla verovapaudella, on paikalleen jämähtänyt dinosaurus, joka torppaa kaikki yritykset suomalaisten yritysten toimintaedellytysten parantamiseksi ja työllisyyden kohentamiseksi.

Kun Metalliliitto kesällä 2016 hyväksyi kilpailukykysopimuksen, sen puheenjohtaja Riku Aalto kommentoi, että nyt on yritysten vuoro kantaa vastuunsa ja ryhdyttävä miljoonainvestointeihin. Jos sitä ei tapahdu, niin uskottavuus koko sopimustoimintaa kohtaan varmasti heikentyy, Aalto tiesi.

Aallon kommentista näkee, kuinka ay-osapuoli ei ymmärrä bisneksen toimintakenttää ollenkaan. Yritykset eivät ole sosiaali- eivätkä työllistämistoimistoja. Ne investoivat ja ottavat uutta työvoimaa omilla ehdoillaan, tarpeen ja kilpailutilanteen mukaan. Eivät ne palkkaa säälistä tai siksi, että Aalto vaatii niitä kantamaan vastuunsa. Tuollaista sammakkoa ei pitäisi ay-pomonkaan päästää suustaan.

Sääli, että pienessä maassa, jossa ihmiset käyvät samat koulut, samat armeijat, samat urheilu- ja metsästysseurat ja tarpovat samoissa soissa, ay-johtaja ei ymmärrä tuon vertaa liiketoiminnasta. Tai sitten hän on kaksinaamaisuuden mestari: puhuu toista kuin itse tekee. Veroparatiisin kaltaisissa oloissa lihonut Kojamo vietiin Aallon johdolla pörssiin, kapitalismin ja markkinatalouden ytimeen. Ay:lle se oli satojen miljoonien keikka. Jossa rahastivat yhteiskunnan tuella rakennettua asuntokantaa.

Teksti: Hans Kloss