Halla-aho kärsi koulukiusaamisesta

Perussuomalaisten puheenjohtaja, kansanedustaja Jussi Halla-aho oli nuorena koulukiusattu, herkkä luontoharrastaja. Kuva: Eduskunta

 

Lauri Nurmi

kirjasta Jussi Halla-aho – epävirallinen elämäkerta

 

Usein pieni koululainen sulkee asioita sisäänsä eikä kerro kiusaamisesta heti kotona. Näin käy myös Halla-ahoilla. Vaikeudet alkavat paljastua, kun Ulla-äiti keskustelee silmälasiasiasta kouluterveydenhoitajan kanssa. Tämä kysyy varovasti, miten perheessä on muuten mennyt opettajan vaihtumisen jälkeen.

 

Äiti kertoo, että koulu ei oikein suju. Hän ihmettelee syytä poikansa alakuloon. Nopeasti lukemaan oppinut poika on kääntynyt sisäänpäin ja toivoo aamuisin vanhaa opettajaansa takaisin. Käy ilmi, että kouluterveydenhoitaja on tehnyt Jussin luokalle terveystarkastuksen ja on huolissaan siitä, kuinka paljon luokalla on masentuneen näköisiä lapsia.

 

Uusi miesopettaja kiusaa ja nälvii oppilaita, joista hän ei syystä tai toisesta pidä. Opettajan silmätikuksi joutuu kuka milloinkin, ja hänen käytöksensä tuntuu lapsista ja näiden vanhemmista mielivaltaiselta. Terveydenhoitaja toivoo, että Ulla ja muut vanhemmat tekisivät jotain.

 

Jussi on ollut pienestä pitäen taitava ja tuottelias piirtäjä. Koti on pullollaan Jussin piirustuksia ja hänen kuvittamiaan sarjakuvia. Eräänä päivänä Jussi saapuu koulusta kotiin ja ilmoittaa, että hän ei piirrä enää koskaan. Vanhemmat ja isosisko ovat ihmeissään. ”Opettaja nauroi hänen piirustukselleen ja sanoi, että mikähän sinussa on vikana, kun sinä et opi koskaan piirtämään”, läheinen kertoo.

 

Nälviminen ja oppimisen ilon tukahduttaminen toistavat samaa kaavaa. Seuraavaksi Jussi kertoo kotona, että hän ei opi lukemaan. Jälleen läheiset hämmästelevät, miten kirjojakin jo monta vuotta lukenut poika voi alkaa epäillä lukutaitoaan. ”Opettaja nauroi, kun hän luki ääneen, ja sanoi Jussille, että mikähän sinussa oikein on vikana, kun sinä et opi lukemaankaan.” Läheisten kuvaukset ala-asteen luokanopettajan osuudesta Jussin kiusaamisessa ovat yhteneväisiä ja uskottavia.

 

Ulla muiden mukana kutsuu luokan vanhemmat koolle. Koululla järjestettävässä tapaamisessa käy ilmi, että monet vanhemmat ovat huolissaan, jopa hädissään, kiusaamisesta ja lastensa oppimismotivaation hiipumisesta. Toiseen kokoontumiseen saadaan paikalle ala-asteen rehtori. ”Rehtori sanoi, että hän ei voi puuttua asiaan, ellei opettaja käy käsiksi lapseen tai tule humalassa kouluun”, läsnä ollut kertoo. ”Terveydenhoitaja piti suunsa kiinni eikä hiiskunut mitään. Kukin sitten selvisi tavallansa.”

 

Halla-ahot kokevat, että virassa olevan opettajan asemaa pidetään väärällä tavalla pyhänä. Aikalaiskuvaukset peruskouluja riivaavasta kiusaamisesta ovat musertavaa kuultavaa, ja julmimmillaan kiusaaminen saa sadistisia piirteitä. Eikä Jussin kiusaaminen rajoittunut vain opettajaan. Kerran äiti ihmettelee miksi Jussia ei ala kuulua kotiin, ja lähtee tätä vastaan. Polun varresta hän löytää poikansa itkemästä. Kiusaajat, toiset pojat, ovat ottaneet kiinni sammakon ja repineet elävältä luontokappaleelta jalat irti Jussin silmien edessä, koska he ovat tienneet, että tämä ei eläinten ystävänä kestä nähdä sellaista.

 

Perhe kokee, että kiusattua syyllistetään. Eräskin opettaja ehdottaa yhteyden ottamista kasvatusneuvolaan. Siihen ehdottaja saa napakan vastauksen: pitäisikö 20 lasta viedä kasvatusneuvolaan siksi, että he sietäisivät hullua opettajaa? Koulun johdon suhtautuminen tuntuu Halla-ahoista nurinkuriselta.

 

Vuosikymmeniä myöhemmin läheisiä kalvaa vääränlainen syyllisyys. Olisiko pitänyt olla pontevampi ja vaihtaa koulua? Koulumatkat olisivat pidentyneet. Se olisi tuntunut väärältä ja epäoikeudenmukaiselta ratkaisulta. Eikä se 1970- ja 1980-luvuilla olisi ollut helppoa. Silloin kouluviranomaiset suhtautuivat nuivasti kouluvaihdoksiin ja jopa luokalta toiselle siirtoihin. Yhtenäisiä käytäntöjä kiusaamisen ehkäisemiseksi ei ollut olemassa edes Tampereen kokoisessa kaupungissa.

 

Kiusaaminen viiltää syvän haavan. ”Koulukaverit haukkuivat, tönivät ja löivät”, Jussi Halla-aho kertoo aikuisiällä Sunnuntaisuomalaisen haastattelussa. ”Tunsin olevani sadistisen kiusaamisen kohteena. Opin vetäytymään sellaisen kuplan sisään, missä mikään ei hetkauta millään tavalla.”

 

Jussi Halla-ahon lapsuuteen liitetään herkästi mielikuva turvattomuudesta. Tämä lienee seurausta siitä, että hänen isänsä on tiedetty juoneen liikaa alkoholia. Perhe ja suku tarjoavat pojalle kuitenkin paljon turvaa ja rakkautta, niin taloudellista kuin henkistä. Tätä tukevat läheisten ja sukulaisten haastattelut.

 

Peltolammilla sijainnut kotipaikka johtaa herkästi siihen, että perheen isän kuvitellaan olleen lähiöbaarissa valomerkkiin asti istunut autonkuljettaja, viinaan menevä hanslankari. Todellisuus vaikuttaa aika lailla vivahteikkaammalta.

 

Peltolammi on nimikkolammen uimarantoineen virikkeitä pulppuava kasvuympäristö. Kun Halla-aho kevään 2019 eduskuntavaalien korvalla kertoo luontosuhteestaan Yleisradion Luontotoimitukselle, hän erikseen korostaa Peltolammin myönteisiä puolia: ”Se oli asuinympäristö, jossa pienemmätkin lapset pystyivät kulkemaan turvallisesti. Talot muodostivat puolisuljetun takapihan, jossa vallitsi jatkuva kommunikaatio parvekkeella olevien äitien ja pihalla leikkivien lasten välillä.”

 

Lukemattomat myönteiset asiat kumpuavat Halla-ahon aikuisuuteen hänen lapsuudestaan ja perheestään. Äidin ottamassa valokuvassa kymmenvuotias Jussi kannattelee oksanhaarassa kiloista haukea. Se on haukannut vieheeseen lähiön lammesta. Jussilla on kuvassa avokelavirveli, yllään Tapparan takki – kuten Tampereen lähiöissä tapana on, Ilvestä kun kannatetaan keskikaupungilla – ja jalassaan mustat nokialaiset, päässään punavalkoinen lippalakki.

 

Kesälomalla päivät juoksevat nopeasti Pynttärissä ja Hoiskossa. Etelä-Pohjanmaalla luontosuhde vahvistuu. ”Aamu-usvainen metsälampi Alajärvellä on ollut aika kokonaisvaltainen kokemus”, Halla-aho kertoo Yle Luonnolle. ”Kun suunnistaa metsässä, kun oikeasti lähtee tieltä pois ja pääsee paikkoihin, joihin ei johda mikään reitti, silloin voi kokea voimakkaita esteettisiä elämyksiä, hajuelämyksiäkin. Olen joskus ottanut teltan mukaani, kun olen ollut yksin liikkeellä.”

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Jussi Halla-aho – epävirallinen elämäkerta, Lauri Nurmi, Into Kustannus, 2020.