Paavo Väyrynen - politiikan kestotähti

Paavo Väyrynen on saavuttanut urallaan enemmän kuin useimmat

poliitikot.

Johanna Korhonen

Kirjasta Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen

 

Paavo Väyrynen on saavuttanut urallaan enemmän kuin useimmat

poliitikot. Hän on toiminut parlamentaarikkona Suomen

eduskunnassa ja Euroopan parlamentissa vaalikauden 2007–

2011 päättyessä 41 vuotta. Ministerinä hän on tämän vaali-

kauden lopussa toiminut noin 6 000 päivää, mikä on vain pari-

sataa päivää vähemmän kuin kaikkien aikojen ennätysminis-

teri Johannes Virolainen.

Hän on toiminut puolueensa puheenjohtajana kymmenen

vuotta eli koko 1980-luvun.

Kun Väyrynen asettui elämässään ensimmäistä kertaa eh-

dolle, kyseessä olivat Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan

vaalit 1968. Hän jäi rannalle. Sittemmin tahti on parantunut,

ja Väyrysen yhteenlasketut äänimäärät kaikissa mahdollisissa

eduskunta- ja europarlamenttivaaleissa neljällä vuosikymme-

nellä ovat jo satoja tuhansia.

Kolme tointa häneltä on ainakin toistaiseksi saavuttamatta:

eduskunnan puhemiehen tehtävä, pääministeriys ja presiden-

tin virka.

Väyrysestä kerrotaan juttua, että hän on jo pikkupoikana

kertonut haluavansa Suomen presidentiksi. Tarkkaan ottaen

jutun loihtivat Väyrysen abivuonna alempiluokkalaiset, jotka

penkkarien kunniaksi laativat värssyjä abeista. Mutta vaikkei

presidenttiys olisi tullut vielä keminmaalaisen pikkupojan mie-

leen, Väyrynen todistetusti on pyrkinyt presidentiksi kahdestikin. HYY:n vaalit 1968 ja kahdet presidentinvaalit ovat ainoat vaa-

lit, joissa Väyrystä ei ole valittu hänen havittelemaansa teh-

tävään.

Saavuttamatta jääneistä viroista keskustellaan Väyrysen

virkahuoneessa ulkoministeriössä päivänä, jona Väyrynen sat-

tumoisin onkin vt. pääministeri. Virkaiältään vanhimpana mi-

nisterinä hän tuuraa kesällä 2010 pääministeri Mari Kivi-

niemeä, joka on kesälomalla.

Vt. pääministeri Väyrynen kaatelee kahvia ja tarjoilee marja-

smoothieta leppoisana. Nyt on siis hyvä tilanne kysyä, mikä tuos-

sa pääministeriydessä on niin ihanaa.

”Ei tässä mihinkään isompiin asioihin ryhdytä”, Väyrynen

hekottelee. ”Juoksevat asiat vain, ja niitä ei näin heinäkuussa

ole paljon. Pidin valtioneuvoston rutiini-istunnon minuutissa,

kun ei ollut mitään tarvetta kokoustaa pidempään.”

Vt. pääministeri Väyrynen on siis ainakin tehokas. Mutta

titteli ei tunnu häntä paljon ilahduttavan, kun siinä on kui-

tenkin se vt., virkaa tekevä, siis sijainen.

Eduskunnan puhemieheksi hän oli kerran jo pääsemässä,

mutta suunnitelma meni mönkään.

Ennen kuin keskustellaan tarkemmin presidenttihaaveiden

kohtalosta, on syytä puhua hetki siitä, miksi kukaan ylipäätään

haluaa presidentiksi. Meininkihän on aivan dramaattisesti muut-

tunut verrattuna aikaan 40 vuotta sitten, jolloin Väyrynen aloit-

ti poliittista uraansa.

Kekkosen aikana presidentti oli aika suvereeni hahmo, sekä

virkana että henkilönä. Hänen asemansa oli käytännössä ylivertainen jopa suhteessa eduskuntaan, koska hän saattoi halu-

tessaan hajottaa koko köörin ja määrätä uudet vaalit. Presi-

dentti muodosti ja hajotti hallitukset, nimitti virkamiehet ja

hoiti ulkopolitiikan niin kuin parhaaksi katsoi, ulkoministeri

assistenttinaan. Hän hääräsi kulissien takana ja käytti vaikutus-

valtaansa muun muassa oman taustapuolueensa johtajien va-

linnoissa. Presidentillä oli erittäin paljon valtaa sekä periaattees-

sa että käytännössä.

Nyt tämä kaikki on muisto vain. Mauno Koiviston aikana

aloitetut uudistukset ovat vieneet Suomea koko ajan parla-

mentaarisempaan suuntaan, eli presidentin valta on vähenty-

nyt eduskunnan ja etenkin hallituksen vallan kasvaessa. Lä-

heskään kaikki kansalaiset eivät tosin vielä ole hahmottaneet

muutoksia vaan olettavat presidentin vallan suuremmaksi kuin

se tosiasiassa nykyään on. Keskustelu presidentin valtaoikeuk-

sien kaventamisesta on monen kansalaisen korvissa vähän huo-

lestuttavaakin, koska presidentti mielletään kansan suoraan

valitsemaksi, helposti hahmotettavaksi ja arvovaltaiseksi kan-

salaisten luottohenkilöksi.

Miksi kukaan haluaa presidentiksi nykyään? Jos valtaa ha-

luaa, pitää pyrkiä pääministeriksi, koska silloin saa käsiinsä

niin monta lankaa kuin Suomen nykyisessä demokratiassa on

ylipäätään mahdollista. Presidentin viran hohto on vähenty-

nyt, Väyrynen myöntää.

Onhan presidentillä nykyäänkin ihan järkeviä tehtäviä, kuten

ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoito yhdessä hallituksen kans-

sa. Presidentti hoitaa suhteita maailman muihin tasavaltoihin ja moniin muihinkin valtoihin. Jos hän on kiinnostunut jos-

tain politiikan lohkosta, niin kuin Tarja Halonen tasa-arvo- ja

kehityspolitiikasta, hänellä riittää muodollisuuksien ja rituaa-

lien ohella oikeitakin töitä yllin kyllin.

Presidenttiys on myös arvojohtajuustehtävä. Tätä ei voi kir-

joittaa mihinkään lakiin tai valtiosääntöön, koska ihmisten ar-

voja ei voi lailla määrätä. Mutta jos presidentti on hyvä ajatte-

lemaan, puhumaan, kirjoittamaan ja vaikuttamaan yleisöön-

sä, hänellä voi olla tehtävää kansakunnan viisaana äiti- tai

isähahmona.

Paavo Väyrynen ryhtyi ajattelemaan itseään presidentti-

kelpoisena henkilönä ensimmäisen kerran jo 1980-luvun alus-

sa sen jälkeen, kun hänet oli valittu Keskustapuolueen puheen-

johtajaksi. Alun perin hän kaiketi ajatteli olla asemissa silloin,

kun Kekkonen takuuvarmasti jättäisi presidenttiyden 1984.

Mutta toisin kävi: Kekkosen terveys romahti syksyllä 1981,

kulissien takainen valtakamppailu repesi avoimeksi ja vaalit jär-

jestettiin 1982, mikä oli Väyrysen kannalta liian aikaisin. Vaa-

lin voitti kansansuosikki Mauno Koivisto. Väyrynen ei päässyt

edes ehdolle, koska Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen

pitkäaikainen kamppailu huipentui Virolaisen voittoon Kes-

kustapuolueen presidenttiehdokasäänestyksessä. Mutta presi-

dentiksi ei päässyt Vironperän isäntäkään, niin että se siitä.

Ensimmäisen kerran Väyrynen oli tarjolla presidentiksi 1988

ja toisen kerran 1994. Jälkimmäisiin vaaleihin liittyy tapahtumain-

kulku, josta Väyrynen ei ehkä ole vieläkään ihan kunnolla toi-

punut. Ainakin hän muistaa tapauksen paremmin kuin hyvin. Vuoden 1994 presidentinvaaleissa olivat ehdokkaina (aakkos-

järjestyksessä) Martti Ahtisaari, Sulo Aittoniemi, Claes Anders-

son, Raimo Ilaskivi, Toimi Kankaanniemi, Keijo Korhonen,

Eeva Kuuskoski, Elisabeth Rehn, Pekka Tiainen, Pertti Virta-

nen ja Paavo Väyrynen.

Ensimmäisellä kierroksella annettujen ennakkoäänten mu-

kaan kaksi eniten ääniä saanutta ehdokasta olivat Martti Ahti-

saari (27 prosenttia) ja Paavo Väyrynen (22 prosenttia). Kun

varsinaisen vaalipäivän äänet otettiin lukuun, toiselle kierrok-

selle nousivat Ahtisaari (26 prosenttia) ja Elisabeth Rehn (22

prosenttia). Väyrynen jäi 19,5 prosentillaan kolmoseksi eli

putosi pelistä.

Vaalipäivänä Väyrysen ääniosuus oli noin neljä prosentti-

yksikköä alempi kuin ennakkoäänissä.

”Tässä välissä on se selitys”, Väyrynen sanoo painokkaasti.

”Miksi kannatukseni oli vaalipäivänä näin paljon alempi kuin

ennakkoäänestyksessä? Mitä tapahtui tässä välissä?” hän kysyy

ja vastaa itse: ”Mediapeli.”

Yleensä aina, kun Väyrynen sanoo sanan ”mediapeli”, toi-

mittajaminäni huokaisee raskaasti ja ystävällinen keskustelija

minussa pyrkii muotoilemaan ymmärrettäviä lauseita, jotka

Väyrynen suostuisi ottamaan vastaan: median tehtävä ei ole pela-

ta, se raportoi tapahtuneesta, media ei valitse presidenttejä, vaan

toimitukset kunnioittavat demokratiaa, ja niin edelleen.

Tiedän kyllä senkin, ettei tämä aina ole totta. Toimittajilla

on omia suosikkejaan ja inhokkejaan, eivätkä motiivit juttujen

teolle toimituksissa kestä läheskään aina kriittistä läpivalaisua. Monilla toimittajilla ammattitaito on niin vahva, että he pys-

tyvät asialliseen, kantaa ottamattomaan tiedonvälitykseen asias-

sa kuin asiassa ja henkilökohtaisista näkemyksistään riippu-

matta. Mutta aina asiat eivät mene näin.

Nyt päätän olla sanomatta mediasta mitään ja kuunnella,

mitä Väyrynen haluaa siitä sanoa.

Kaksi päivää ennen vaaleja MTV3 järjesti suuren vaalikeskus-

telun, johon se oli tilannut gallupin ehdokkaiden kannatukses-

ta. Gallupin neljä kärkiehdokasta sijoitettiin studioon istumaan

galluplukujen mukaisessa järjestyksessä, jolloin Väyrynen oli

neljännellä sijalla.

Tutkimuksen tulokset olivat päin mäntyä, sanoo Väyrynen.

Gallupin mukaan Väyrynen olisi saanut ennakkoäänistä 16 pro-

senttia, kun hän todellisuudessa sai niistä 22 prosenttia. Yhtä

kaikki, tämän gallupin perusteella Elisabeth Rehn oli sijoitet-

tu studioon kakkoseksi ja Väyrynen istui rivissä nelossijalla.

Seuraavana aamuna, lauantaina päivää ennen vaaleja, Hel-

singin Sanomat julkaisi uutisen, jonka mukaan ulkoministe-

riöön oli tullut kirje Venäjän suurlähetystöstä. Kirjeessä tiedus-

teltiin kahdesta Suomessa toimivasta, äärioikeistolaiseksi mää-

riteltävästä järjestöstä. Muutaman kymmenen jäsenen järjestöt,

Suur-Suomi-yhdistys ja Isänmaallinen kansanliitto, eivät olleet

sinänsä kummoisia toimijoita.

Olennaista ei nyt olekaan itse kirje, vaan se, että uutisointi

levisi Helsingin Sanomista myös sähköisiin välineisiin, että

kirjettä illan tv-uutisissa nimitettiin ”nootiksi” ja että lauantai-

iltana MTV3:n uutisten haastattelema Seppo Lehto –niminen mies väitti ”noottia” Paavo Väyrysen ”tilaamaksi”. Koska uuti-

sointi oli laajaa, ”nootti” vaikutti kohtuullisen isolta asialta.

Nootti-sanalla oli paha kaiku, koska se toi mieleen Neuvos-

toliiton ajat pelkoineen. Vielä pahempi oli tietysti ”tilattu

nootti” eli se, että Paavo Väyrynen olisi varta vasten pyytänyt

itänaapuria sekaantumaan Suomen asioihin, jotta Väyrynen,

kokenut ulkopoliitikko, saisi selvittää tilanteen, ”pelastaa Suo-

men” ja pelosta tärisevien mutta kovin kiitollisten kansalaisten

tuella nousta presidentiksi.

Ohhoi, sanoisin. Että semmoinen salajuoni. Suur-Suomi-

yhdistyksen Seppo Lehto on sittemmin niittänyt kyseenalais-

ta kunniaa lausumillaan. Tampereen käräjäoikeus tuomitsi hä-

net 2008 yli kahdeksi vuodeksi vankilaan muun muassa polii-

tikkoja koskeneista törkeistä kunnianloukkauksista, ja tuomio

pysyi hovioikeudessa. Olennaista ei olekaan se, mitä kaikkea

kansalaiset suustaan päästävät, vaan se, mitä toimitukset päät-

tävät tästä kaikesta julkaista.

Tapauksen jälkiselvittelyissä Julkisen sanan neuvosto antoi

MTV3:lle noottiuutisoinnista langettavan päätöksen. No, mo-

kia sattuu. Olennaisia kysymyksiä jäi kaksi: oliko jupakka jon-

kun tarkoituksellisesti masinoima vaalisabotaasi ja vaikuttiko

se loppujen lopuksi vaalitulokseen.

Vaikka suurlähettiläs Juri Derjabin olisi lähettänyt kirjeen-

sä tarkoituksellisesti presidentinvaalin alla, itse kirje oli sisäl-

löltään melko kevyt. Kaksi hassua yhdistystä, joista suurin osa

suomalaisista ei ollut koskaan edes kuullut, tuskin olisivat mil-

lään tapaa horjuttaneet maiden välisiä suhteita. Olennaista onkin kirjeen sisällön sijaan se, mikä merkitys sille annettiin.

Merkityksiä antaa nimenomaan media määrittäessään, mikä

asia on uutisarvoinen, mikä ei, ja miten näihin asioihin on

suhtauduttava.

En voi millään uskoa ajatukseen, jonka mukaan eri tiedotus-

välineiden toimitukset olisivat yhdessä suunnitelleet nootti-

mekkalan tarkoituksenaan Väyrysen pudottaminen toiselta kier-

rokselta. Päätoimittajat kaveeraavat keskenään seminaareissa

ja cocktailtilaisuuksissa, mutta tuontyyppistä sisältöyhteistyötä

he eivät tee. Yksittäisen tiedotusvälineen toimituksessa sen si-

jaan voi tapahtua vaikka mitä, jos vuorossa on stressaantunei-

ta uutispäälliköitä ja uutisvoittoja arvostavia toimittajia. Siinä

rytäkässä harvoin syvällisemmin pohditaan, ”miksi julkaisemme

juuri tällaisen uutisen ja toteutamme sen juuri tällä tavalla”.

Kello käy, lähetys lähenee, ja skuuppeja eli omia uutisvoittoja

pitää saada.

Selostan toimitusten arkea Väyryselle. ”En ole väittänytkään,

että Derjabin olisi lähettänyt kirjeen vaikuttaakseen vaaleihin

tai että eri tiedotusvälineiden toimitukset olisivat yhdessä suun-

nitelleet noottimekkalan”, Väyrynen sanoo.

Häntä piinaavat edelleen muutamat selittämättömät ”sattu-

mat”, jotka hänestä ovat liian ihmeellisiä ollakseen sattumia.

Joku – Väyrynen ei tiedä kuka – oli toimittanut Helsingin Sa-

nomiin tiedon Venäjän suurlähetystön kirjeestä. Tätä vuotoa

ulkoministeriöstä ei koskaan yritettykään tutkia. Hesari oli

päättänyt julkaista uutisen juuri vaalia edeltävänä päivänä,

vaikka Juri Derjabinin myöhemmin kertoman mukaan lehti tiesi asiasta jo muutamia päiviä aiemmin. Joku – Väyrynen ei

tiedä kuka – MTV3:ssa päätti, että Hesarin juttua jatketaan ja

että Seppo Lehdon väite Väyrysen tilausnootista julkaistaan.

Joku Ylessäkin päätti, että asiaa käsitellään näyttävästi uutisissa.

Tätä tapahtumainkulkua Väyrynen ei millään jaksa uskoa

sattumaksi.

Ja nyt hän haluaa tietää, uskonko minä.

”Ellet usko mediapelin vaikuttaneen vaalitulokseen, kerro

minulle, mikä pudotti kannatustani muutamassa päivässä nel-

jällä prosenttiyksiköllä”, hän haastaa.

Olisin naiivi jos väittäisin, ensin Väyryselle ja nyt tässä teks-

tissä sinulle, lukija, että mediapuliveivaus on pois suljettu

vaihtoehto, koska toimitukset ovat täynnä kirkassilmäisiä ja

puhdassieluisia Journalistin ohjeiden noudattajia. Journalistit

eivät keskimäärin ole sen puhdassieluisempia kuin kukaan

muukaan. Ammattien arvostustutkimuksen mukaan yleisö

pitää meitä, kuten poliitikkojakin, aika lurjuksina.

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen, Johanna Korhonen, Helsinki-kirjat 2010.