Trump – syy vai seuraus?

 

Yhdysvaltain presidentinvaalit järjestetään 3. marraskuuta 2020. Vastakkain ovat istuva presidentti, republikaani Donald Trump (kuva), ja demokraatti Joe Biden. Kuva: whitehouse.gov

Jukka Valtasaari

kirjasta Lännen jälkeen

 

Jos istahdamme odottamaan, että Yhdysvaltojen sisäpolitiikan rivit oikenevat itsestään ja voimme rauhallisin mielin palata vanhaan, olemme taas sulkeneet silmämme, tällä kertaa siltä, että Trump ei ole Yhdysvaltojen poliittisen hajaannuksen syy vaan seuraus. Hajaannus ei häviä mihinkään presidenttiä vaihtamalla.

Eikä presidentin vaihtumisesta sitä paitsi ole mitään takeita. Trumpin kannatus on korkea, muttei riittävä. Istuvan presidentin asema on lähtökohtaisesti haastajaa parempi. Paljon riippuu siis haastajasta. Amerikassa on sanonta ”You can’t beat somebody with nobody”, vapaasti suomentaen , vaalien voittoon tarvitaan kunnon ehdokas. Poliittisen kentän keskellä on entinen varapresidentti Joe Biden (76v.), joka valittiin Yhdysvaltojen senaattiin 46 vuotta sitten.

Lukija saattaa kysyä, mitä tekemistä tällä on Euroopan tai Naton kanssa? Vastaus löytyy Gladstonen neuvosta, että sisäpolitiikan on oltava kunnossa, jos aikoo menestyä ulkopolitiikassa. William Gladstone toimi Britannian pääministerinä 1800-luvun lopulla, ensimmäisen globalisaation aikaan. Kun nyt elämme toisen globalisaation, sisäpolitiikan sekasorron ja somen aikaa, hänen käsityksensä pätee jos mahdollista vielä paremmin. Poliittisen kentän sirpaloitumisen vaikutuksesta ulkopolitiikan hoitoon on paljon käyttöä.

Toinen ja vakavampi vastaus vie syvälle Yhdysvaltojen yhteiskuntaan ja siellä tulee vastaan näkymä, jossa maan poliittisen kentän sirpaloituminen yhä pienempiin ryhmiin vaikeuttaa yhteisymmärrystä rasismista, vihapuheesta, väkivallasta, kouluampumisista ja joukkosurmista. Tästä seuraa maan altistuminen ulkopuoliselle vaikuttamiselle. Digitaalinen algoritmipohjainen markkinointi on kehitetty Yhdysvalloissa pitkälle ja sen osumistarkkuus on myös ulkomaisten hakkereiden käytössä.

Ja kolmanneksi mielipiteiden siirtyminen poliittisen kentän laidoille tarkoittaa, että keskellä viihtyvien kohtuullisille mielipiteille on yhä vähemmän kysyntää. Somea voi tietysti syyttää, mutta ei valtamediakaan ruusuja ansaitse. Se on antautunut Trumpin twiiteillään ohjaaman uutiskierron armoille.

Ei media juuri muutakaan voi, mutta tulos on Trumpin kannalta otollinen, hän on itse ohjaamassa uutiskierron keskipisteessä myös demokraattisiksi luetuilla televisiokanavilla. Hänen on toistaiseksi tarvinnut puhua vain omilleen ja hän käyttää mielipidekanava Fox Newsia pääasiallisena äänitorvenaan. Tätä seuratessa tuntuu, että Reaganin ajasta on kulunut ikuisuus. Reagan tiedotti säästeliäästi, tiedotustilaisuuksia oli kerran kahdessa kuukaudessa, mutta hän hallitsi siitä huolimatta kentän suvereenisti ja koska hänellä oli taito puhua kaikille amerikkalaisille.

Jos hyväksyy käsityksen, että Trump on Yhdysvaltojen sekasorron seuraus eikä syy, avautuu tilanne aivan toisella lailla. En muista hänen alkaneen yhtään puhettaan sanalla ”kansalaiset”, tarkoittaen kaikkia amerikkalaisia eikä vain omia äänestäjiään. Silti hänen kannatuksensa on vaalien jälkeisellä tasolla ja lähentelee republikaanien piirissä sataa prosenttia.

Trumpin kannattajien pettymys johtuu siitä, että toivo paremmasta tulevaisuudesta, joka on kantanut maata sukupolvien ajan, on nyt haihtunut liian monilta. Amerikkalainen unelma kirjattiin jo perustuslakiin sanoin ”oikeus onnen tavoitteluun”.

Arkisemmalla tasolla unelmaa ylläpitäviä yhteiskuntasopimuksia tehtiin ennenkin. Toistasataa vuotta sitten autotehtailija Henry Ford päätti tuottaa auton, jonka hinta olisi työmiehen neljän kuukauden palkka. Suunnittelun tuloksen T-Fordin, valistus aloitettiin vuonna 1908 ja sitä jatkettiin kaksi vuosikymmentä. Yrityksen palkat määrättiin siten, että neljän kuukauden palkalla saattoi ostaa auton. Auton omistamisesta tuli osa yhteiskuntasopimusta ja polttoaineen verotus on edelleen kevyttä.

Näin syntyi keskiluokka, joka piti yhteiskunnan pyörät pyörimässä, tuottamassa hyvinvointia ja sitä jakamassa kolme vuosikymmentä. Amerikan unelma sai muodon, että ahkeralla työllä ja sääntöjä noudattamalla on tulevaisuus valoisa ja koulutetuille lapsille vielä valoisampi. Sitten pysähtyi keskiluokan tulojen kasvu, jo 1980-luvulla. Työn tuottavuus on kohonnut tuosta ajasta kaksinkertaiseksi, minimipalkka on pudonnut kolmanneksen. Yksi viidestätoista työntekijästä on järjestäytynyt. Hiljainen yhteiskuntasopimus oli murtunut.

Tarvittiin taas kolme vuosikymmentä, kunnes selvisi, että vuoden 2008 talouskriisin jälkeisenä ensimmäisenä kasvun vuonna (2011), varakkain prosentti kahmaisi yhdeksän kymmenystä yhteisen kakun kasvusta. ”Yhden prosentin talous” jäi elämään politiikan sanastoon ja Nobel-palkitun ekonomistin Joseph Stieglitzin kirjoituksiin. Puoli vuosikymmentä myöhemmin oli syrjäytymisen tarina siirtynyt faktoista tunne-elämän puolelle, ja Trump keräsi unohdetun kansan äänet, koska hän lupasi autoritääristen johtajien tapaan rangaista ulkomaita unohdetun kansan syrjäytymisestä. Trumpin kampanjaväki hallitsi mainiosti poliittisen viestin kohdistamisen, mutta oli myös lukenut Abraham Lincolninsa, joka sanoi, että jos äänestäjien tunteet ovat puolellasi, et voi epäonnistua. Aikaisemmin mainitsemallani professori Hararilla on tähän sopiva, mutta julma unohdetun kansan määritelmä: ensimmäisessä globalisaatiossa työväkeä riistettiin, mutta heidän työpanoksensa oli teollisessa vallankumouksessa välttämätön. Sillä oli hinta, joka tarjosi työmiehelle mahdollisuuden neuvotella. Toisessa, tekoälyn vetämässä globalisaatiossa työpaikkansa menettäneitä ei tarvitse kuunnella, koska heillä ei ole väliä.

Tämä unohdettu kansa reagoi viiveellä ja vihaisesti myös Euroopassa. Kohde saattoi olla mikä tahansa, eliitti, maahanmuuttajat, etniseen, uskonnolliseen, rodulliseen tai sukupuoliseen vähemmistöön kuuluvat. Se saattoi olla myöhästynyt maanalainen, väärin pukeutunut kadulla kulkija, valemedia, Ranskan maaseudulla pääkaupungin numero auton rekisterikilvessä tai Amerikassa demokraattipuolueen presidenttiehdokas Hillary Clinton, jonka ”mielipiteillä ei ollut väliä republikaanien äänestäjille, koska hän jouti joka tapauksessa lukkojen taa”.

Trumpin tarina on vahva, mutta jokaisen tunteeseen vetoavan tarinan voi kumota paremmalla tarinalla. Esimerkki on taas nenän edessä, tällä kertaa 1970-luvun lopulta. En tiedä miten hyvin lukijoiden muistiin on tarttunut Jimmy Carterin presidenttikauden loputon alakulo. Asuin siihen aikaan viiden vuoden ajan konkurssikypsässä New York Cityssä, jossa kymmenet tuhannet asuivat kadulla, rikollisuus rehotti huippulukemissa, perheeni ryöstettiin kerran aseella uhaten, asuntoomme murtauduttiin ja automme varastettiin kahdesti. Puolisoni teki vapaaehtoistyötä lastenklinikalla New Yorkin mustien alueella Harlemissa, jonne taksit eivät suostuneet ajamaan edes päiväsaikaan.

Tavalliset ihmiset, tuon ajan unohdettu kansa, taistelivat velkojensa ja inflaation kanssa, jotka kävivät lähellä 20 prosenttia kumpikin. Neljä viidestä arvioi mielipidemittauksissa asioiden menevän huonompaan suuntaan. Presidentti Carter käytti lainasanaa ”malaise” kuvaamaan huonoa oloa maassa.

Sitten tuli Ronald Reagan aurinkoisesta Kaliforniasta ja sanoi, ettei hän ole havainnut mitään ”malaisea”, päinvastoin maalle koittaa uusi aamu ja Yhdysvallat on kuin ”kukkulan laella oleva loistava kaupunki”. Reagan valittiin ja hänen jättäessä virkansa kahdeksan vuotta myöhemmin kolme neljäsosaa arvioi maan asioiden menevän hyvään suuntaan.

Olisi hienoa, jos Euroopastakin löytyisi johtaja tai johtajia, jotka kykenisivät käyttämään sanoja ”me”, ”kansalaiset” tai ”oikeusvaltio” siten, että eurooppalaiset ottaisivat ne omakseen. Silloin avautuisivat ovet myös maailmanpoliittiseen vaikuttamiseen ja Suomellekin sopivien sääntöjen juurruttamiseen kansainväliseen kanssakäymiseen. Jos se vielä tehtäisiin Atlantin ylittävänä yhteistyönä kuten 1940-luvulta alkaen tehtiin, voisi tämän kirjan alakuloisen otsikon vaihtaa reippaampaan: Lännen paluu.

 

Jukka Valtasaari (s.1940) on kaksinkertainen Washingtonin suurlähettiläs, entinen valtiosihteeri ja arvostettu kansainvälisen politiikan asiantuntija ja toimija monella vuosikymmenellä.

Artikkeli on poiminta kirjasta Lännen jälkeen, Jukka Valtasaari, Docendo, 2019.