Iiro Seppänen – taikurin oppivuodet

Taikuri Iiro Seppänen poseerasi Gloria-lehden muotijutussa vuonna 1994.

 

Iiro Seppänen

kirjasta Kolme elämää

 

Ne, jotka eivät ole ikinä epäonnistuneet, eivät ole asettaneet tavoitteitaan tarpeeksi korkealle. Epäonnistuminen on olennainen osa elämää ja yrittämistä. Olen usein oppinut enemmän epäonnistumisista kuin onnistumisista.

 

Olen aina oppinut uusia asioita yrittämällä niiden tekemistä. Opin kuitenkin ensimmäisen kerran kantapään kautta, että liiallinen kunnianhimo voi kostautua.

 

Taikuuden pohjoismaiset kilpailut järjestettiin Silja Linella syyskuussa 1990. Olin viisitoistavuotias ja päässyt jo syvemmälle taikuuden salaisuuksiin, mutta etsin vielä omaa tyyliäni, eikä minulla ollut kilpailuohjelmaakaan. Keikkataikuus ja taikuuden kilpailuohjelmat eroavat suuresti toisistaan. Keikoilla tehtiin yksinkertaisempia temppuja, joista yleisön oli helppo nauttia, ja kilpailuohjelmissa haluttiin esittää vaativampia, sorminäppäryyttä vaativia temppuja.

 

Kuulin Nuokun kesäleirillä, että Tatu ja Jyrki olivat jo ilmoittautuneet kilpailemaan. Minua ärsytti se, kuinka itsevarmoja he olivat taidoistaan. Se varmuus oli kuitenkin ansaittu kovan harjoittelun seurauksena. Heidän tekniikkansa oli jo teini-iässä kehittyneempi kuin suurimmalla osalla ammattitaikureista. Kun Markku Purho kysyi leirillä, olinko minäkin menossa kilpailemaan, huomasin jo vastaavani myöntävästi ennen kuin minulle valkeni, mihin olin sitoutumassa.

 

Tein pääosin puheohjelmia ja lasten esiintymisiä, koska niille oli kysyntää. Minulla oli ollut jo kymmeniä esiintymisiä, ja aloin saada itsevarmuutta lavalla. Olin harjoitellut korttien poimintaa, viuhkojen tekemistä ja biljardipallojen esiin taikomista yksittäisinä temppuina, mutta en ollut vielä yhdistänyt näitä vaativia temppuja ohjelmaksi. Luultavasti olisin pärjännyt paremmin, jos olisin uskonut itseeni enemmän ja päättänyt tehdä temppuja, jotka olin jo oppinut hallitsemaan. Sen sijaan kiirehdin tekemään uutta.

 

Olin katsonut videolta tuhansia tunteja toisten taikureiden esityksiä, ja heidän esittämiensä temppujen inspiroimana päätin koostaa erittäin kunnianhimoisen ohjelman. En kuitenkaan vielä hahmottanut kunnolla, kuinka suuri ero on tempun tietämisen ja niiden täydellisen hallinnan välillä. Olin tietoinen siitä, että vaativan ohjelmani hiominen veisi periaatteessa vuosia mutta minulla oli aikaa vain joitakin kuukausia. En kuitenkaan antanut realismin estää heittäytymästä harjoitteluun. Olin päättänyt yrittää voittaa ystäväni kilpailuissa, tuli mitä tuli.

 

Esiinnyin lastenjuhlissa värikäs puvuntakki päällä ja kaikissa muissa tilaisuuksissa käytin smokkia. Vanha, paljeteilla koristeltu frakkini oli käynyt pieneksi. Olin tuhlannut kaikki rahani uusiin taikatemppuihin, eikä minulla ollut varaa ostaa uuttaesiintymisasua kilpailua varten. Esko ei ollut käyttänyt omaa frakkiaan vuosiin, ja minä päätin antaa asulle uuden elämän parrasvalojen loisteessa.

 

Tyhjensin koipallot puvun taskuista ja puin sen päälleni. Frakki oli selvästi vielä liian iso minulle, mutta koska minulla ei ollut muita vaihtoehtoja, en jäänyt murehtimaan uuden pukuni istuvuutta.Minulla oli niin vähän aikaa, että numeron harjoittelu vei kaiken energiani. Taikatemppuja tehdessäni olin siihen asti onnistunut aika hyvin asettamissani vaatimattomissa päämäärissä. Vaikka en ollut saanut ohjelmaani ikinä läpi ilman virheitä, uskoin, että kaikki asettuisi kohdalleen, kunhan vain pääsisin lavalle. Niin ei kuitenkaan käynyt.

 

Heti esitykseni ensi minuuteilla tapahtui ensimmäinen virhe, joka aiheutti dominoefektin, ja koko esitykseni meni pilalle. Olin poiminut kortteja ilmasta, ja sitten käteni taakse palmeeratut kortit putosivat kerralla maahan. Minulla ei ollut mitään, millä olisin voinut paikata tilannetta. Olin ajoittanut musiikin tarkasti korttien poimintaan, ja kömmähdyksen takia olin yli minuutin edellä musiikista. Mielessäni huusin kauhusta, mutta yritin peittää paniikkini yleisöltä. ”Show must go on!” sanotaan sirkuksessakin, ja olin päättänyt tehdä numeroni loppuun. Jos olisin kävellyt pois lavalta, olisin katunut sitä koko loppuelämäni. Yritin peittää sekavaa tilannetta hymyilemällä yleisölle, mutta heidän reaktiostaan päätellen olin kuin peura etuvaloissa. Käteni alkoivat täristä, ja tiputtelin esineitä.

 

Ohjelman viimeiset minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Kun esirippu lopulta sulkeutui, ryömin lavan alle häpeästä. Olin piilossa tunteja, enkä halunnut kohdata ketään. Esitys oli ollut absoluuttisen hirveä kokemus. Olin häpeissäni, että esitykseni oli flopannut ja että se oli tapahtunut ystävieni ja muiden taikureiden edessä.

 

Vasta kun kongressihuone oli hiljentynyt ja valot olivat sammuneet, uskalsin tulla näyttämön alta. En vieläkään pystynyt kohtaamaan muita, ja livahdin laivan kannelle. Syysmyrsky puhalsi kovaa, ja sadepisarat piiskasivat Silja Linen kantta. Otin muutaman juoksuaskeleen ja annoin tuulen työntää minua kannen märkää kantta pitkin. Taikuus oli minulle kaikkein tärkein asia maailmassa, olin saanut sen kautta ystäviä ja itseluottamusta, ja koko elämäni tapahtumat pyörivät taikuuden ympärillä. Tunsin oloni surkeaksi, enkä siellä laivan kannella nähnyt mitään ulospääsyä tilanteesta. Palasin lopulta sisälle ja jouduin kohtaamaan yleisöni. Esitys oli näyttänyt yhtä kauhealta kuin se oli tuntunut, mutta pian tapaus unohtui.

 

Vaikka juuri sillä hetkellä epäonnistumiseni oli merkinnyt minulle koko maailman luhistumista, tulin huomaamaan, että uusia mahdollisuuksia tulee aina tilalle. Olin esitykseeni valmistautuessani ajatellut, että jos haluan saavuttaa jotakin isoa, oli otettava isoja riskejä, mutta sain oppia, että jos riskit ovat liian suuria, seuraukset voivat pilata hyvätkin ideat. Minulla kesti vuosia ennen kuin pystyin nauramaan PM-fiaskolle. Jokainen meistä kohtaa merkityksellisiä hetkiä, jotka saattavat muuttaa koko elämän suuntaa. Olisi ollut helpompaa luovuttaa ja vaihtaa alaa. Epäonnistuminen sai minut kuitenkin yrittämään kovempaa. Siitä hetkestä lähtien uhrasin kaiken aikani taikuudelle. Omistauduin temppujen opiskeluun kunnianhimolla ja innokkuudella, jonka intensiteettiä olen myöhemminkin tavoitellut, kun olen yrittänyt potkia itseäni elämässä eteenpäin.

 

Olin harjoitellut taikatemppuja intohimoisesti FISM-kongressista lähtien ja treenannut temppuja hyvin laajalla repertuaarilla, mutta en ole ikinä kokenut oloani kotoisaksi esimerkiksi musiikkiohjelmaa esittäessä.. Kun lopetin itselleni tarpeettomien tekniikoiden harjoittelun, se vapautti minut harjoittelemaan vahvuuksiani ja mahdollisti kehittymiseni niissä.

 

Ihailin vanhoja korttitemppujen kuninkaita, ja päätin paneutua lähitaikuuteen. Lähitemput olivat nostamassa suosiotaan maailmalla. Aiempina vuosikymmeninä taikurit esiintyivät lavoilla, näyttämöillä tai esiintymiskorokkeilla isoille ryhmille, mutta lähitemput toivat ihmeet ihmisten lähelle. Taikureita oli alettu tilata juhliin, niin että he voisivat esiintyä kiertämällä pöydästä toiseen. En aikonut esiintyä lasten syntymäpäivillä loputtomiin, ja kiinnostuinkin lähitemppujen harjoittelusta ammatillisesti.

 

Tulisin vielä kokemaan lukuisia epäonnistumisia lavalla, mutta mikään ei ole koskaan mennyt yhtä pieleen kuin esiintymiseni taikureiden Pohjoismaisissa kilpailuissa 1990. Opin vastoinkäymisestä valtavasti. Enää en astuisi lavalle valmistelematta jokaista yksityiskohtaa huolellisesti.

 

 

 

Artikkeli on poiminta artikkelista Kolme elämää, Iiro Seppänen. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2019.

 

Iiro Seppänen (s. 1975) on Suomen menestyneimpiä taikureita ja maailmalla tunnettu, ainutlaatuisen uran tehnyt BASE-hyppääjä.

 

Iiro Seppänen vaimonsa Julian kanssa Etelä-Afrikassa vuonna 2020, jossa perhe nykyään asuu.