Korhola pettyi vihreään aatteeseen

Eija-Riitta Korhola kertoo erityisesti ympäristöjärjestöjen käyttävän painostusta ja totuudenvastaisten tietojen levittämistä pyrkiessään vaikuttamaan europarlamentin päätöksentekoon.

 

Eija-Riitta Korhola

kirjasta Ilkeitä ongelmia

 

Tuoreen mepin ensimmäinen haaste on saada hyvät valiokuntapaikat. Minulle kävi paremmin kuin osasin edes unelmoida: päävaliokunnakseni tuli ympäristövaliokunta, joka jo tuolloin oli tasavertainen lainsäätäjä ministerineuvoston kanssa. Varajäsenyyden sain ulkoasiainvaliokunnasta, joka puolestaan oli arvovaltaisin. Toisessa tehtiin rankkaa lainsäädäntöä, toisessa taas sai seurata ja oppia entisten presidenttien ja pääministerien läheisyydessä poliittista keskustelua.

 

Tietenkin ajattelin, että ympäristölainsäätäjänä minun olisi kuunneltava ennen muuta vihreitä: hehän sen alan tunsivat parhaiten. Vaikka oli kristillisdemokraattien ja konservatiivien poliittisessa ryhmässä, ympäristöasioissa pyysin Hautalan Heidiltä vihreiden äänestyslistat nähdäkseni, kuinka kannattaisi äänestää. Tuolloin olin poliittisesti sitoutumaton, mutta ajatuksiltani jälkeenpäin ajatellen umpivihreä, olinhan vaikuttanut Vihreä Lanka -lehden kolumnistina peräti viisi vuotta. Se ei kuitenkaan tehnyt minusta huonoa ihmistä: halusin edistää hyvää ja panna pahalle kapuloita rattaisiin. Monen muun akateemisen naisen lailla ajattelin vaistomaisesti, että ympäristöjärjestöt olivat hyviä, teollisuus paha, ydinvoima pahin. Se oli samaa aikaa, kun oletin, että raha tulee taikaseinästä ja sähkö pistorasiasta.

 

On kai reilua todeta, että olin yksinkertaisesti sivistymätön. Minulla oli hyvä koulutus, itse asiassa olin suomalaisista naismepeistä ainoa, joka oli suorittanut tohtoriopinnot, vaikkakin väitöskirjani oli vielä kesken. Filosofiaa opiskelleena olin joutunut lukemaan eri tieteenalojen perusteet. Tunsin hyvin aatehistoriaa, kohtuullisesti poliittista historiaa ja erityisen hyvin kirjallisuutta. Olin myös nopea hoksaamaan, ja kykyni loogiseen päättelyyn ja ilmaisuun oli kelvollinen. Silti olin sivistymätön, koska oli esimerkiksi aivan pihalla siitä miten energiajärjestelmä tai talous toimivat. Olen toki huomannut, että sama ongelma on monella muulla, jopa professoritason ihmisillä, tai poliitikoilla. Moni on samalla tavalla rajoittunut ilman, että tulee siitä tietoiseksi ikinä.

 

Aina välillä me paljastamme itsemme ryhtyessämme kommentoimaan alaa, jota emme tunne, mutta emme välttämättä tässäkään vaiheessa havaitse tilannetta itse – olemme siirtyneet omalta osaamisalueeltamme heikoille jäille, mutta käyttäydymme itsevarmasti kuin olisimme samalla vankalla maaperällä, jolla asiantuntijuutemme lepää. Omassa kuplassa on helppo porhaltaa läpi elämän.

 

Minua havahdutti hahmottamaan tietämättömyyttäni se lainsäädännöllinen vastuu, jonka eteen jouduin. Tajusin, kuinka ohuita energianäkemykseni olivat. Ne olivat vain sanoja paperilla, eikä kukaan olisi saanut niillä edes kahviaan keitettyä. Oli pakko tutustua tilastoihin ja kuunnella osaajia. Filosofina minua toki auttoi Platonin välittämä Sokrateen viisaus maailmalle: ”Tiedän vain sen, etten tiedä.” Nyt todella huomasin sen. Oppimisen lähtökohta on oman tietämättömyyden tunnistaminen ja tunnustaminen. Ehdottomasta varmuudesta on erittäin vähän hyötyä totuuden etsinnässä.

 

Vasta vastuu paljasti minulle, miten monia yhteiskunnan osa-alueita oli ohittanut tai ottanut annettuna. Tällaista ihmistä on helppo huijata, ja sitä tapahtuu nykyään yhä enemmän.

 

Myös meppejä huijataan. Mitä enemmän tyydymme pinnallisiin tietoihin, sen helpompia uhreja olemme. Meitä voi vedättää niin teollisuus kuin järjestötkin.  Ensin mainitun tahon höynäytyksiä oli osannut odottaa, mutta en todellakaan ymmärtänyt, miksi kansalaisjärjestö johtaisi harhaan, olinhan itsekin työskennellyt sellaisessa. Suuren maailmankatsomuksellisen pettymyksen minulle aiheutti, kun jätteenpolttodirektiivin yhteydessä huomasin ympäristöjärjestöjen levittäneen direktiivin sisällöstä väärää tietoa. Suomessa ja muuallakin Euroopassa ympäristöjärjestöjä oli totuttu pitämään koskemattomina, koska pyyteetöntä hyvällä asialla olemista kunnioitetaan. Joka kyseenalaistaa niiden toimintaa, kyseenalaistaa myös lukuisten lahjoittajien arvostelukyvyn. Sitä ei tee mielellään. Ehkä heiltä puuttuu resursseja ja he ovat menneet harhaan, korjataan asia, ajattelin ja soitin arvostamaani Greenpeaceen. Vastaus yllätti: ”Joo, tieto on väärä mutta kampanjasyistä ei kannata muuttaa sitä.” Kampanjasyistä! Olin tyrmistynyt, sillä kyseessä oli ympäristön kannalta merkittävä väärinkäsitys. Totesin itselleni, että on aikamoinen sääli, jos saadakseen ympäristöystävällisen maineen on äänestettävä selvästi ympäristön etua vastaan.

 

Kun nykyään puhutaan paljon totuudenjälkeisestä maailmasta, tekee mieli todeta, että havaintojeni mukaan europarlamentissa juuri ympäristöjärjestöt raottelivat eniten ovea tähän maailmaan. Faktoista ei pidetty tarkkaa lukua, jos tarkoitus oli hyvä.

 

Tästä lähtien katsoin ihailemiani järjestöjä toisin silmin. Vuosien kuluessa huomasin, että niillä on yleensä varsin jyrkkä kanta ja että tuo kanta saattaa nopeasti muuttua vastakkaiseksi ja yhtä jyrkäksi. Mielensä muuttamisessa ei sinänsä ole vikaa, sitähän voi pitää koko elämän ideanakin. Kiusallista on, että kun järjestöt tekevät arviointivirheitään, ne käyttäytyvät aina yhtä itsevarmasti: eri lailla ajattelevat leimataan motiiveitaan myöten ympäristön vihollisiksi, joiden julkinen teilaus ja haukkuminen on oikein. Mepeistä esimerkiksi julkaistiin listoja , joissa kerrottiin, kuka on Maan ystävä, kuka vihollinen. Olisi tietenkin kivaa, jos äiti Maa saisi itse valita omat ystävänsä. Silloin paikalliset olosuhteet otettaisiin varmasti paremmin huomioon.

 

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Ilkeitä ongelmia, Eija-Riitta Korhola, Tammi, 2020. Eija-Riitta Korhola on ympäristöpolitiikasta tohtoriksi väitellyt filosofi ja entinen europarlamentaarikko.