Beethoven oli musiikin jättiläinen

Ludwig van Beethovenin syntymästä tuli kuluneeksi 250 vuotta vuonna 2020. Kuva: Wikipedia

 

George R. Marek

 

Ludwig van Beethoven, joka syntyi 250 vuotta sitten, jättää yhä vielä kaikki säveltäjät varjoonsa. Kun vuonna 2020 juhlitiin hänen syntymänsä muistoa, maailma osoitti kunnioitustaan hänen vallankumoukselliselle neroudelleen.

 

Viimeisinä elinvuosinaan säveltäjä Robert Schumann sai lääkäriltään neuvon tehdä joka päivä pitkiä kävelyretkiä. Säveltäjä noudattikin kehotusta. Hän kulki aina samaa tietä Ludwig van Beethovenin patsaalle.

 

Tavalla tai toisella kaikki Beethovenin jälkeen syntyneet säveltäjät ovat tehneet saman pyhiinvaelluksen. Jokaisen joka Beethovenin jälkeen on uskaltautunut säveltämään sinfonioita, on täytynyt myöntää olevansa kiitollisuudenvelassa Wienin mahtavalle sävelrunoilijalle. Ajatustensa voimalla, väsymättömästi ja uupumatta luoden, muokaten ja hioen Beethoven pystytti niin valtavan rakennuksen, että sen suojiin mahtuu oikeastaan kaikki musiikki hänen omasta ajastaan meidän päiviimme saakka.

 

Kun Beethovenin ensimmäinen sinfonia vuonna 1800 esitettiin, hän ei ollut täyttänyt vielä kolmeakymmentäkään. Kunnianhimoinen, elämäniloinen ja hieman turhamainen kun oli, hän uskalsi pianotaiteilijana yrittää valloittaa Wienin musiikkilinnoituksen. Hän tunsi sisimmässään piilevän mahtavia voimia, mutta alistui vielä ajan tapoihin, sävelsi kepeää kamarimusiikkia ja pukeutui huoliteltuun, puhtaaseen pitsipaitaan. Hänelle tulvi oppilaita ja ihailijoita Wienin hienoimmista piireistä.

 

Pian Beethoven kuitenkin huomasi huolestuttavia merkkejä kuulonsa heikkenemisestä. Aluksi hän yritti salata vammansa ja alkoi karttaa seuraelämää. Kun hän ei enää pystynyt salaamaan kuurouttaan - hän oli silloin 32-vuotias - hän muutti takaisin Heiligenstadtiin, Wienin lähistöllä sijaitsevaan pieneen kylään. Siellä hän purki epätoivonsa pitkään asiakirjaan, jota on sanottu 'Heiligenstadtin testamentiksi':

 

”En ole vielä voinut pakottaa itseäni sanomaan ihmisille: Puhukaa kovempaa, huutakaa, sillä minä olen kuuro.

Kuinka saatan paljastaa, että juuri se aisti, jonka minun kohdallani olisi pitänyt olla parempi kuin muilla ihmisillä, kuuloaisti, joka ennen oli niin erinomainen, on nyt heikennyt. Kuinka nöyryyttävää olikaan, kun joku seisoi vieressäni ja kuunteli kaukaa kantautuvan huilun ääntä, enkä mina kuullut mitään. Nuo kokemukset saattoivat minut epätoivon partaalle - olin vähällä riistää itseltäni hengen.”

 

Levollisen kauniin toisen sinfoniansa Beethoven kuitenkin sävelsi juuri noihin aikoihin. Kuulostaa ehkä julmalta, mutta luultavasti juuri Beethovenin kuurous koitui siunaukseksi musiikille. Kun hän uhrasi taiteilijanuransa ja eristäytyi muusta maailmasta kuullen ääniä vain sisimmästään, hänen musikaalinen ajattelunsa voimistui ja syveni taukoamatta. Kuitenkin hän itse muuttui yhä umpimielisemmäksi ja hänen ulkonainen käyttäytymisensä yhä eriskummallisemmaksi. Kukaan ei saanut siivota hänen huonettaan. Kaikki oli sekaisin, nuottikäsikirjoituksia ja kirjeitä lojui hujan hajan tuoleilla, pianolle oli kaatunut mustetta, paperikasojen alle hautautuneilla likaisilla lautasilla oli ruuanjätteitä. Beethoven oli niin hajamielinen, ettei aina muistanut syödä; kerran kun innoitus valtasi hänet, hän meni majataloon, istuutui, vaipui mietteisiinsä, unohti tilata ja pyysi lopulta laskun, vaikka ei ollut nauttinut mitään.

 

Beethoven valitti alinomaa, ettei hänelle annettu tarpeeksi arvoa ja ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa elämiseen. Tosiasiassa hän oli erittäin kuuluisa, häntä kunnioitettiin ja arvostettiin kaikkialla, ja hänen työnsä taloudellinen tuotto oli huomattavasti suurempi kuin mitä hän itse väitti. (Hänen kuolemansa jälkeen löydettiin kirjoituspöydän salalokerosta melkoinen rahasumma.)

 

Beethoven kieltäytyi vaihtamasta vaatteita, ja lopulta hänen ystäviensä täytyi yöllä hiipiä hänen huoneeseensa, ottaa kuluneet ja likaiset vaatteet ja panna niiden tilalle uudet. Hän oli pelottavan huonotuulinen ja saattoi muitta mutkitta paiskata lautasen kastikkeineen päivineen päin tarjoilijan kasvoja.

 

Kesällä 1806 säveltäjän ollessa entisen suojelijansa ruhtinas Lichnowskin vieraana tämä pyysi häntä soittamaan linnaan majoitetuille Napoleonin armeijan sotilaille. Beethoven kieltäytyi. Leikillään ruhtinas uhkasi sulkea hänet kotiarestiin. Beethoven lähti raivostuneena linnasta ja käveli keskellä yötä lähimpään kaupunkiin, josta hän jatkoi vaunuilla matkaa Wieniin. Saavuttuaan asuntoonsa hän tempaisi ruhtinas Lichnowskia esittävän veistoksen ja paiskasi sen pirstaleiksi lattiaan.

 

Kuurous teki Beethovenista yhä epäluuloisemman. Hän syytti ystäviään, kustantajiaan ja teatterinjohtajia siitä, että he pettivät häntä. Tavallisesti hän kuitenkin seuraavana päivänä katui ja pyysi anteeksi. Hän lupasi yhden suurimmista teoksistaan, Missa solemniksen, kuudelle kustantajalle ja myi sen seitsemännelle. Lontoon filharmoniselle orkesterille hän tarjosi erästä vanhaa sävellystään uutena.

 

Säveltäjä luki Plutarkhoksen ja Shakespearen teoksia mutta ei osannut kertotaulua. Hänessä hehkui syvä, aito vapaudenrakkaus. Kun taistelu neekeriorjuudesta vuonna 1823 riehui kiivaimmillaan Englannissa, hän seurasi kiinnostuneena väittelyä. Tosin se ei mitenkään estänyt häntä tyrannisoimasta perhettään, etenkin veljenpoikaansa Karlia.

Beethoven inhosi kälyään syytti tätä kevytmielisestä elämästä ja onnistui ottamaan tämän pojan hoiviinsa. 45 vuoden ikäisenä epäkäytännöllisestä miehestä tuli lapsen holhooja. Beethoven miltei tukehdutti Karlin rakkaudellaan, piti moraalisaarnoja, mutta unohti antaa kunnon ruokaa ja lämpimiä vaatteita. Äidin ja sedän välinen kamppailu raastoi poikaa, ja hän yritti tehdä itsemurhan. Köydenveto päättyi siihen, että Karl pestautui sotaväkeen ja katosi Itävallan armeijan joukkoihin.

 

Beethoven epäili ja sätti palkkaamiaan palvelijoita. Näiin kertoo muuan hänen ystävistään:

 

”Riita oli ollut niin kovaääninen, että naapurit olivat häiriintyneet ja molemmat palvelijat lähteneet tiehensä. Kun astuimme salonkiin, kuulimme mestarin laulavan suljetun oven takana osia suuren messun ’Credosta’. Hän lauloi, mylvi ja polki tahtia. Kuunneltuamme pitkään hirvittävää meteliä ovi avautui ja Beethoven ilmestyi eteemme kasvot vääntyneinä. Hänen ensimmäiset sanansa olivat sekavia, mutta lopulta hän ilmeisin ponnistuksin hillitsi itsensä ja sanoi: ’On tämäkin kaunista. Noin sitä vain lähdetään tiehensä, vaikka minä en eilisen päivällisen jälkeen ole saanut mitään syödäkseni.’ Koetin rauhoittaa häntä ja autoin häntä pukeutumaan.”

 

Kaikista lukemattomista sinfonioista, joita maailmassa on sävelletty, ei yksikään ole niin suosittu, tunteita herättävä ja vetoava kuin ne yhdeksän, jotka Beethoven on luonut. Mistä syysta? Mikä erottaa nämä sinfoniat kaikista muista? Onko niiden sävelkulku erityisen melodinen ja helppo muistaa? On, mutta ei ratkaisevasti. Onko niiden syvyys houkutus, arvoitus, jota meidän on pakko pohtia? Kyllä, mutta ei ratkaisevasti. Onko niiden soitinnus erityisen värikästä ja hehkuvaa? Tuskinpa vain. Ratkaisevaa on käsittääkseni se, että Beethoven tempasi musiikin muodollisen kauneuden jalustalta, jolla Haydn ja Mozart olivat sitä pitäneet, ja sinkosi sen elämän pyörteiseen virtaan. Hän karkaisi musiikin, teki sen ilmaisun rikkaammaksi. Hän käänsi ja taivutti, muotoili ja muokkasi sitä, kunnes sai sen noudattamaan tahtoaan: herättämään kysymyksiä ja tunteita, taistelemaan. Sinfonioissaan hän tuo ilmi meidän kaikkien tuskan ja ilon.

 

Ihmiset kuvittelevat yleensä, että Beethoven oli synkkä, mietiskelevä, kuuro erakko. Tämä kuva ei ole aivan oikea. Hän saattoi olla huomaavainen, ymmärtäväinen, ystävällinen ja tahdikas. Kun Beethovenin hyvä ystävä, paronitar Ertmann oli menettänyt lapsensa, Beethoven meni hänen luokseen, istuutui mitään sanomatta pianon ääreen ja soitti kauan häntä lohduttaakseen. Beethovenin ailahtelevista mielialoista, hirvittävistä pöytätavoista ja eriskummallisesta olemuksesta huolimatta hänen ystävänsä olivat häneen syvästi kiintyneitä.

 

Sairaus joka päätti säveltäjän elämän, paheni hänen välinpitämättömyytensä vuoksi. Hän tahtoi säveltää viimeiseen saakka ja aikoi ryhtyä muokkaamaan eräitä aiheita kymmenettä sinfoniaansa varten. Mutta maaliskuun 26. päivänä vuonna 1827, kovan ukonilman pauhatessa, kuolema saapui noutamaan tätä ristiriitaista, tutkimatonta musiikin jättiläistä.