Kompastuskivet muistuttavat holokaustista

Kaksi juutalaispakolaista, isä Heinrich Huppert, 42, ja poika Kurt Huppert, 11, luovutettiin Gestapolle 6.11.1942 Helsingissä. Huppertien muistoksi asennettiin 4. marraskuuta 2020 Stolpersteine-katukivet osoitteessa Viherniemenkatu 5, jossa oli heidän viimeinen kotinsa ennen Auschwitzia ja kuolemaa.

 

Saksalainen taiteilija Gunter Demnig pitää elämäntehtävänään kunnioittaa holokaustissa menehtyneiden ihmisten elämää.

 

Gunter Demnig on polvillaan Kölnin vanhan kaupungin vilkasliikenteisellä kadulla ja kaivaa mukulakiveä irti jalkakäytävästä. Jäljelle jääneeseen aukkoon hän asettaa kiiltävällä messingillä päällystetyn betonilohkareen ja naputtelee sen tiiviisti paikalleen kumipäisellä vasaralla.

 

Työn tehtyään Demnig nousee murahtaen seisomaan ja ottaa päästään kuluneen lierihatun. Hän astahtaa taaksepäin, jotta uteliaat ohikulkijat näkevät Roonstrasse 33:n eteen asennetun laatan tekstin. "Herbert Josef Rotschild asui täällä", siinä lukee. "Syntynyt 6. kesäkuuta 1905, karkotettu Auschwitziin 1943, murhattu maaliskuussa 1945." Aiemmin anonyymi Auschwitzin uhri on viimeinkin saanut oman muistomerkkinsä.

 

Demnigin kerätessä työkalujaan lastenvaunuja työntävä tyylikkäästi pukeutunut nuori nainen kumartuu tutkimaan laattaa. Hän kertoo juutalaisperheestä, joka aikaisemmin omisti hänen kotitalonsa ja joista suurimman osan hän uskoo saaneen surmansa keskitysleireillä. Hän tiedustelee Demnigiltä, olisiko perheestä mahdollista saada lisätietoja, jotta myös heidän muistoaan voitaisiin kunnioittaa laatalla.

 

Viimeisen 25 vuoden aikana Demnig, tanakka ja elinvoimainen seitsemänkymppinen mies, on itse valmistanut ja asentanut yli 50 000 samanlaista laattaa yli 600 kaupunkiin ja kylään ympäri Saksaa ja kauemmaksikin. Jokainen on tehty hänen asuntoateljeessaan Kölnissä, jossa hän työpöytänsä ääreen kumartuneena vaivalloisesti meistää irti uuden messinkilaatan kirjaimia.

Yhden laatan valmistamiseen menee noin puoli tuntia, ja lihaksikkaista kyynärvarsista voi päätellä sen olevan kovaa työtä. Silloin tällöin työ keskeytyy yhteen huikkaan Demnigille mieleistä kölniläisolutta.

 

Demnig kutsuu laattojaan kompastuskiviksi, Stolpersteine. "Niiden tarkoituksena on kampittaa kauheita muistoja elävien joukkoon." Hän uskoo vakaasti, että kymmenen neliösenttimetrin kokoiset laatat, joiden yli ihmiset kävelevät ollessaan päivittäisillä asioillaan, tuovat julki holokaustin kauhuja persoonallisemmin ja purevammin kuin "viralliset" muistomerkit, kuten hänen synnyinpaikkansa Berliinin valtava juutalaismuseo.

 

"On lähes mahdotonta ymmärtää kuuden miljoonan ihmisen tarkoituksellista tuhoa", Demnig huomauttaa. "Mutta jos aurinko välkähtää silmiisi yhdestäkin näistä pikku paloista kadulla, luet siitä uhrin nimen ja katsahdat rakennukseen, joka kerran oli hänen kotinsa, holokausti saa paljon inhimillisemmät ja yksilöllisemmät kasvot."

 

Kuljeskellessamme seuraavalle asennuspaikalle ohi korttelin, johon ei-juutalainen Demnig on aiemmin asentanut 22 laattaa, hän muistelee kuinka projekti sai alkunsa hänen työstään esiintyvänä vasemmistolaistaiteilijana.

 

"Olin kerran maalaamassa valkoista viivaa pitkin reittiä, jota sadat romanit olivat käyttäneet vuonna 1940 marssiessaan Kölnin rautatieasemalle, josta heidät sitten kuljetettiin kuolemanleireille. Se oli kuin holokaustin kenraaliharjoitus, jolla natsit halusivat testata, kuinka romanien keskuudessa asuvat tavalliset saksalaiset reagoisivat. Kukaan ei vastustanut katoamisia, ja tie oli auki massakarkotuksille."

Demnigin maalatessa iäkäs nainen lähestyi häntä sanoen: "Kannatan tekemäänne työtä, mutta minun täytyy sanoa, että täällä ei ole koskaan asunut romaneja." Demnig muistaa yhä, kuinka järkyttynyt nainen oli nähdessään arkistodokumentit, jotka todistivat hänen olevan väärässä. "Nainen ei ollut koskaan tajunnut, että naapureina asuneet ihmiset lähetettiin kohtaamaan kuolemansa aivan hänen nenänsä edestä."

 

Tunnekuohun paksunnuttamalla äänellä Demnig sanoo projektin saaneen siitä hetkestä alkunsa, jotta leirien hävittämät nimet ja muistot saadaan takaisin.

 

Demnig asensi ensimmäisen laatan vuonna 1995 Kölniin kaupungin viranomaisilta salaa. Seuraavana vuonna rykelmä kompastuskiviä ilmestyi vanhaan juutalaiskortteliin Berliiniin, taas ilman virallista lupaa. Kun saksalaismedia kiinnostui projektista, pyyntöjä alkoi tulvia murhattujen perheiltä, sukulaisilta ja ystäviltä Saksasta ja kauempaa.

 

Demnigin mieliksi jotkut saksalaiskoulut halusivat "adoptoida" tietyn uhrin ja järjestivät keräyksiä ja myyjäisiä saadakseen kasaan 95 euroa, jonka hän veloittaa laatan valmistamisesta. "Se on ainoa tulonlähteeni yksittäisten lahjoitusten lisäksi, eikä se edes kata materiaalikuluja", Demnig huomauttaa lisäten apeana, että messingin kohoava hinta syö hänen niukkaa budjettiaan.

 

Nykyään useimmat saksalaiskaupungit hyväksyvät, yleensä ihan mielellään, Demnigin laattojen asennukset. Mûnchenin kaupungissa, jolla on erityisen synkkä natsimenneisyys, päättäjät eivät ole koskaan antaneet lupaa yhdellekään laatalle. Muutaman salaa asennetun viranomaiset kaivoivat ylös paikallisen juutalaisyhteisön hyväksynnällä. Pelkona oli, että äärioikeistolaiset häpäisisivät laattoja.

 

Saksan ulkopuolella Demnig on asentanut kompastuskiviä muun muassa Unkariin, Hollantiin, Italiaan ja Itävaltaan, joista karkotettiin ihmisiä natsimiehitysten aikana. Laattoja on asennettu myös itävaltalaiskaupunki Branau am Inniin, joka oli Hitlerin synnyinpaikka.

 

"Minut kutsuttiin Shanghain maailmannäyttelyyn vuonna 2010 esittelemään laattojani", Demnig kertoo ja penkoo paperipinoa näyttääkseen valokuvan itsestään juttelemassa kiinalaisen toimittajan kanssa. "Luulin, etteivät he koskaan lakkaisi esittämästä kysymyksiä!"

 

Hyvällä yleiskunnolla siunattuna Demnig ei näe mitään syytä olla jatkamatta risteilyään ympäri Saksaa ja laattojen asentamista, koska toimeksiantoja on ruuhkaksi asti. Tosin hän tunnustaa, että kaikki hänen polvillaan viettämänsä tunnit "saavat ne naksumaan kuin kastanjetit". Hänen mukaansa ranteet kestävät tarpeeksi hyvin, vaikka hän ei enää uskokaan pystyvänsä parantamaan ennätystään 40 uuden laatan valmistamisesta päivässä, "joka tosiaan vei minusta mehut".

 

Demnig hyväksyy sen, että enimmäkseen Saksa on ollut kiitettävän avoin opetellessaan elämään holokaustin jättämän kammottavan perinnön kanssa. Jopa pakkomielteeksi asti häntä huolestuttaa se, että kuudelta miljoonalta kuolleelta - juutalaisilta, romaneilta, homoseksuaaleilta, kommunisteilta ja vastarintataistelijoilta - on julmasti ryöstetty heidän identiteettinsä.

 

"En ole koskaan pitänyt laattojani hautakivinä," hän sanoo kyynelten tulvahtaessa silmiinsä. "Mutta koska niin harva holokaustin uhreista sai kunnolliset hautajaiset, laatat antavat perheenjäsenille ja ystäville kokoontumispaikan, johon voi laskea kukkia - tai vain olla ja muistaa."

 

Kompastuskiviä asennetaan myös Suomessa

 

Gunter Demnigin valmistamia kompastuskiviä on viime vuosina asennettu myös Suomessa. Suomi luovutti jatkosodan aikana vuonna 1942 Saksaan kahdeksan juutalaista, jotka yhtä lukuun ottamatta kuolivat myöhemmin keskitysleirissä.

 

Gunter Demnig kävi asentamassa ensimmäiset kompastuskivet Suomessa kesäkuussa 2018 Helsingissä Munkkiniemen puistotiellä, joka oli Wienistä Suomeen natseja pakoon tulleiden Janka, Georg ja Franz Kollmannin viimeinen asuinpaikka ennen luovutusta Gestapolle. Sen jälkeen Gunter Demnig tai hänen avustajansa ovat asentaneet Helsinkiin useita kompastuskiviä, viimeisimmät Viherniemenkadulle ja Korkeavuorenkadulle marraskuussa 2020. Viherniemenkadulla järjestettyyn muistotilaisuuteen osallistui muun muassa Helsingin Saksalaisen koulun oppilaita ja opettajia.

 

Suomessa kompastuskivien asentamista ja siihen liittyvää lupaprosessia hoitaa Holokaustin uhrien muisto -yhdistys (HUM), jota johtaa entinen ministeri ja kansanedustaja Kimmo Sasi.

 

Kansainvälistä Holokaustin uhrien muistopäivää vietetään 27. tammikuuta.

 

Taiteilija Gunter Demnig on valmistanut kompastuskiviä jo 25 vuotta.

Gunter Demnig asentamassa laattoja Kölnissä.

Kimmo Sasi avasi muistotilaisuuden, kun luovutetuille juutalaisille asennettiin muistokivet 4. marraskuuta 2020 Viherniemenkadulla Helsingissä.

Viherniemenkadulla järjestettyyn muistotilaisuuteen osallistui muun muassa Helsingin Saksalaisen koulun oppilaita ja opettajia.