Kriisi pakottaa uudistumaan -Esko Aho

Esko Ahon mukaan kriisit ovat tuskallisia, mutta ne pakottavat luopumaan vanhasta ja raivaavat siten tilaa uudelle.

 

Esko Aho

kirjasta 1991 Mustien joutsenten vuosi

 

Elämme jälleen kriisin keskellä. Koronaepidemia taloudellisine seurauksineen antaa aiheen verrata tilannetta kolmen vuosikymmenen takaiseen.

 

Tämän päivän päättäjät perustelevat hyvin usein ratkaisujaan sanomalla, että nyt ei haluta toistaa 1990-luvun alussa tehtyjä virheitä. Mitähän virheitä mahdetaan tarkoittaa: kehnoa varautumista kriisiin, liian hidasta ja ponnetonta tarttumista päälle kaatuviin ongelmiin vai riittämättömiä välineitä kriisin kouriin joutuneiden auttamiseksi?

 

Luultavasti suurin ero nähdään suhtautumisessa velanottoon ja valtion menojen karsintaan. Nyt annetaan ymmärtää, että velanottoa ei pelätä, toisin kuin 1990-luvun alussa. Kriisin keskellä ei tällä kertaa säästetä, vaan leikkaukset siirretään parempiin aikoihin.

 

Yhdeksänkymmentäluvun alun laman alla, laman keskellä ja laman jälkihoidossa syntyi varmasti virheitä. Mielikuva siitä, että elvyttämisen ja velanoton sijaan kaikkia etuuksia leikattiin, on kuitenkin perusteellisesti väärä. Suomi kattoi kansantalouden romahduksen aiheuttaman valtiontalouden alijäämän ensi sijassa ulkomaisella velalla.

 

Velanoton halua ei puuttunut. Ongelmia sen sijaan tuotti lainan saanti ja myös sen korkea hinta. Velanhoidon kustannukset uhkasivat karata käsistä.

 

Entä jos velkaa olisi otettu vielä enemmän pelkäämättä lainahanojen sulkeutumista tai jyrkästi nousevia korkokustannuksia? Olisiko niin voitu rakentaa paremmin silta laman yli ja saada kasvu nopeammin käyntiin?

 

Marraskuun devalvaatioon mennessä yli neljä viidesosaa laman aikaisesta kansantuotteen supistumisesta oli jo takana. Siihen ei enää mikään olisi purrut. Kasvuun paluukaan tuskin olisi ratkaisevasti nopeutunut, sillä sen ratkaisivat kilpailukyvyn korjaus ja rakenteelliset toimet.

 

Kriisissä valtion velkaantuminen on välttämätöntä. On kuitenkin pidettävä mielessä, että velalla ei ratkaista ongelmia vaan ostetaan aikaa niiden ratkaisemiseen. Tarvitaan uudistuksia, jotka tekevät mahdolliseksi nopean ja joustavan siirtymisen uuteen. Niitä taas on mahdoton tehdä puuttumatta saavutettuihin etuihin tai tapaan tuottaa julkisia palveluja.

 

Miten tulevaisuuteen pitäisi varautua, jotta yhteiskunnat tai yritykset voisivat menestyä?

 

Johtamisopit kannustavat tulevaisuuden visiointiin ja niihin perustuvien strategioiden laadintaan. Valtiot, alueet tai yritykset rakentavatkin toinen toistaan houkuttelevampia tulevaisuudenkuvia, joihin arkinen tekeminen halutaan kiinnittää.

 

Taaksepäin katsottaessa onnistumisia suuremman huomion saavat yleensä virheet. Tieteellisessä tutkimuksessa tai julkisessa keskustelussa epäonnistuneet ratkaisut ja niiden tekijät tai tekijöiksi epäillyt saavat monin verroin suuremman huomion kuin onnistumiset.

 

Mustien joutsenten kokemukset puoltavat johtamisfilosofian kääntämistä päälaelleen. Visioita tärkeämpää on varmistaa, että yhteisö tai yritys on kunnolla varustautunut huonojen vaihtoehtojen varalle. Vastaavasti oppimisen kannalta arvokkaimpia ovat menneet onnistumiset.

 

On selvää, että koronapandemia  jättää pysyvät jälkensä talouksiin ja yhteiskuntiin. Lähivuosien yhteiskunnalliset päättäjät joutuvat tekemään valtavan määrän päätöksiä, joihin kansalaiset ovat huonosti valmistautuneet. Massiivisella velkaantumisella hankimme aikaa niiden tekemiseen ja lievitämme eteen kasaantuvia sopeutumisongelmia.

 

Ongelmien ratkaisemisen kannalta maailma on kolmessa vuosikymmenessä muuttunut paljon lyhytjännitteisemmäksi. Sekä yrityksissä että yhteiskunnissa on unohdettu yksi menestystekijä: kärsivällisyys.

 

Käsissämme on poikkeuksellisen monta ongelmaa, joiden ratkaisu on mahdotonta, jos emme pysty tekemään päätöksiä ja toteuttamaan niitä kärsivällisesti: ilmastonmuutos, väestön ikääntyminen tai juuri nyt koetteleva pandemia.

 

Politiikassa kärsivällisyys voisi kasvaa, jos johtajat uskaltaisivat toimia luottamuksen varassa. Toisin kuin usein kuvitellaan, luottamus ei ole sama asia kuin kannatus. Edustuksellisessa demokratiassa yhteiskunnallinen päättäjä hakee kannatusta vaaleissa. Sen jälkeen syntyy velvollisuus käyttää sitä parhaalla mahdollisella tavalla kansalaisten hyväksi.

 

Luottamuksen varmistaminen asettaa joka päivä rajat vallankäytölle. Toinen rajoite tulee olosuhteiden ankarasta laista.

 

Olosuhteiden ankara laki koettelee varsinkin pieniä kansakuntia. Taloudessa ei ole saavutettuja etuja, mutta ei niitä ole ulko- ja turvallisuuspolitiikassakaan. Minkä Suomen kaltainen pieni maa koossa ja voimassa häviää, sen se voi korvata ketteryydellä ja ennen kaikkea oikealla ajoituksella.

 

Yhdeksänkymmentäluvun alun kriisi sai kahdet kasvot. Vanhan murtuminen toi tuhoa ja hävitystä, jonka varjosta tuli pitkä. Suurilta vahingoilta ei mitenkään olisi voitu välttyä, mutta tekemällä välttämättömiä ratkaisuja paremmin ja ennen kaikkea ajoissa, enemmän vanhaa olisi varmasti säästynyt.

 

Toisaalta kriisistä nousi uusi Suomi. Kun kansantalous lopulta vuonna 1993 pääsi kasvuun, hyviä vuosia riitti aina vuoden 2008 finanssikriisiin saakka. Viidessätoista vuodessa kansantuote kasvoi noin 40 prosenttia. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta pelastui.

 

Finanssikriisistä lähtien hyvinvointimme on polkenut paikallaan tai jopa taantunut. Kun vuodesta 2008 käynnistynyt toinen viidentoista vuoden jakso vuonna 2022 täyttyy, saldosta tulee murheellinen: kansantuotteen muutos jää miinusmerkkiseksi.

 

Menestyäkseen ja kehittyäkseen kansakunnan pitää säännöllisin väliajoin luoda nahkansa. Vakaissa oloissa muutosvastarinta tekee siitä hankalaa, jopa mahdotonta. Kriisit ovat tuskallisia, mutta ne pakottavat luopumaan vanhasta ja raivaavat siten tilaa uudelle.

 

Koronan runtelemassa Suomessa, kuten kaikkialla muuallakin, on nyt pakko ottaa velkaa. Tietenkin kriisin taakka täytyy myös jakaa mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Mutta on sinisilmäistä toiveajattelua kuvitella, että ne riittävät varmistamaan tulevat hyvät ajat. Hyvinvoinnin perusta täytyy rakentaa osin uusiksi. Se on poliittisesti epäkiitollista ja raskastakin, mutta sitä varten yhteiskunnalliset päättäjät on valittu.

 

 

 

Artikkeli on poiminta kirjasta 1991 Mustien joutsenten vuosi, Esko Aho, Otava, 2020. Esko Aho on keskustalainen poliitikko ja yritysjohtaja. Hän toimi Suomen pääministerinä vuosina 1991-1995.