Matti Esko - vaatimaton rekkamies

Laulajakollega Katri Helena, jota Matti orkestereineen säesti jo 1960-luvulla, sanoo, että Matin imagoon on vaikuttanut paljon tämän kiltteys ja kunnollisuus.

 

Liisa Talvitie

kirjasta Matti Esko – Valtakunnan rekkamies

 

Vuosi on 1966. Matti Eskonniemellä on ensimmäinen laulukeikkansa Oulun Tarmolassa.

 

Musiikkitaustaa 19-vuotiaalla pojalla on, hän on aloittanut musisoimisen isän joululahjaksi ostamalla nokkahuilulla ja opetellut musiikkiopoistossa soittamaan klarinettia. Keikoillaan viisikymmentä vuotta myöhemmin hän soittaa lempi-instrumenttiaan saksofonia ja huilua.

 

Vuonna 1966 poika on laulanut vain kotivessassa. Hän on ujo ja kiltti, eikä halua korostaa itseään.

 

Ensikeikallaan hän laulaa Olavi Virran tutuksi tehneen laulun Hopeinen kuu ja Frank Sinatran Muukalaisia yössä. Yleisön joukossa on myös 19-vuotias Pirjo Honkanen, hän on tullut kuuntelemaan Mattia, kotikulmilta tutun näköistä tummahiuksista solistia.

 

”Matti lauloi selin yleisöön, ja esityksen jälkeen hän meni mikki kädessä lavan nurkan taakse. Hän kysyi bändin pojilta, että miten meni. Matti oli komea, mutta koko olemus pyysi melkein anteeksi olemassaoloaan”, kertoo yleisön joukossa ollut Pirjo Honkanen, sittemmin Matin vaimo Pirjo Eskonniemi.

 

Mattia oli kuuntelemassa myös hänen vuotta vanhempi isoveljensä Markku, Make Eskonniemi. Hän muistaa niin ujon ja aran pikkuveljen, ettei olisi kuuna päivänä osannut ennustaa hänestä koko kansan Matti Eskoa.

 

Suuren maailman tyylillä

 

Poika on pukeutunut 1960-luvun puolivälin muodin mukaisesti lahkeistaan alhaalta leveneviin prässihousuihin, vaahtokumilla täytettyyn jäykkänä tököttävään ruskeaan pikkutakkiin, valkoiseen nailonpaitaan ja mustiin kenkiin. Niitä myydään suomalaisnuorisolle beatles-kenkinä maailmanmaineeseen ponnahtaneen brittibändin Beatlesien vuoksi.

 

Oululaispojalla on myös Beatles-tukka, joka herättää vanhemmissa sukupolvissa niin suurta närää, että pääkaupungissa Helsingissä pitkätukilta kielletään pääsy moniin kahviloihin ja ravintoloihin. Useissa kouluissa oppilaita määrätään rehtorin ja opettajien mahtikäskyllä parturiin, ja helsinkiläinen parturiliike ilmoittaa leikkaavansa ilmaiseksi pitkätukkaisten poikien hiukset. Se houkuttelee asiakkaita ilmoituksella ”Tervetuloa taas miesten joukkoon”. Tyyli Matilla on kohdillaan, ja hän tuntee itsensä 19-vuotiaana melkein aikuiseksi. Häntä jännittää kuitenkin ensimmäisellä laulukeikallaan niin, että henki on salpautua. Miten hänestä on orkesterin solistiksi, kaikkien katseiden eteen?

 

Ei ihan vielä ollutkaan.

 

Farmarimosse hiekkateillä

 

Bändi, jossa 19-vuotias Matti lauloi ensikeikkansa, oli Valde Jakku –orkesteri. Valde Jakku oli itse muita bändin jäseniä vanhempi, hän soitti kontrabassoa, muusikoiden kielellä läskibassoa. Valdella oli alaikäisten silmissä kerta kaikkiaan erinomainen etu: farmarimosse, jolla päästiin suhaamaan keikoille ympäri Pohjois-Suomen mutkaisia hiekkateitä.

 

Ensikeikan jälkeen Valde Jakku –orkesteri lähti keikalle Martinniemen nuorisoseuratalolle. Siitä ilmoitettiin yleisölle lehti-ilmoituksella vappuna 1966: ”Iloiset vappuaaton tanssit Martinniemen Renkaassa, soittaa EJ-kvintetti, naisten valtaaja – serpentiiniä!”

 

Tieto keikasta kiirii myös huhupuheina: lavalle nousee komea nuorten miesten kaarti. Nuorisoseurantalolla lauloi Valde, ja Matti soitti. Sitä hän ei jännittänyt.

 

Martinniemi oli satamapaikka, laivat toivat sinne lautatavaraa, ja väkeä riitti. Vappuna Martinniemen Renkaassa oli hurja meno.

 

”Soitettiin viisi tuntia, helkkari! Kitaristi oli Kippari-Järnvall. Ainoa vahvistin oli kitaristilla, ja se oli putkiradio verhon takana. Silti kuului yleisöstä, älkää soittako niin lujaa. Välillä yleisö paini humalalla keskenään, sitten taas tanssittiin.”

 

Tämän jälkeen pojat perustivat oman bändin nimeltään EJ. Se tarkoitti Eskonniemeä ja Jussia, Jussi Nikkistä. Kvintetissä soivat kitara, rummut, hanuri, basso ja klarinetti, solistia bändillä ei ollut.

 

Neljä vuotta ennen ensikeikkoja 12-vuotias Matti oli ollut pyrkimässä Oulun musiikkiopistoon. Pääsykokeessa oli mukana kaksi vuotta Mattia nuorempi, enkelikiharainen poika. Hän oli Jamppa Tuominen, kiltti ja suloinen poika, joka aikamiehenä, jo koko kansan tuntemana laulajana teki suurimman hittinsä Aamu toi, ilta vei. Silloin oltiin jo vuodessa 1991.

 

Emma-ehdokkaana

 

Vuonna 2016, viisikymmentä vuotta ujon pojan ensimmäisen solistikeikan jälkeen, Matti Esko on ensimmäistä kertaa Emma-ehdokkaana. Vuoden iskelmälevy –ehdokkuuden hänelle on tuonut edellisenä vuonna ilmestynyt musiikkikriitikoidenkin kehuma Järvenpää-Pasila-albumi. Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla levylle annettiin neljä tähteä.

 

Matti iloitsee ehdokkuudesta, mutta taas pintaan puskee vaatimattomuus, joka on hänen luonteensa yksi peruspiirre. Matti ei ole koskaan kuulunut niihin, jotka tyrkyttävät itseään julkisuuteen.

 

”Miten minä nyt siellä Espoo Metro Areenalla osaan olla?”

 

Laulajakollega Katri Helena, jota Matti orkestereineen säesti jo 1960-luvulla, sanoo, että Matin imagoon on vaikuttanut paljon tämän kiltteys ja kunnollisuus. Hän ei ole rypenyt skandaaleissa, hän ei ole julkijuopotellut, ei sekoillut naisten kanssa eikä joutunut pyytelemään anteeksi keikkojensa yllättäviä peruutuksia kuten vuonna 2010 menehtynyt Kari Tapio.

 

”Kansa rakastaa renttuja, mutta minä ihailen Matin lahjakkuutta, ahkeruutta ja taitoa elää tavallista perhe-elämää, sillä tämä työmme on rankkaa hommaa. Sen huomaa itsestään ja kollegoissaan. En tunne yksityistä Matti Eskoa, mutta minulla on mielikuva hyvästä miehestä, joka ei ole törttöillyt. Hänestä olisi suurempaankin näkyvyyteen, mutta hän ei ole sellainen mies, joka toisi itseään tykö. Uutta yleisöä on kuitenkin vaikeaa saada, koko musiikkibisnes on muuttunut niin valtavasti. Ennen riitti artistin karisma, mutta ajan virrassa pitää vain yrittää keinolla millä hyvänsä pysyä mukana. Into ja ilo kantavat eteenpäin, vain niillä tätä jaksaa yhä tehdä”, Katri Helena sanoo vuoden lopussa 2016.

 

Yhdestoista maaliskuuta, perjantai-iltana Matti Esko edustaa Metro Areenalla komeana smokissa, harmaa leijonanharja on Pirjon taitavasti leikkaama. Mukana jännittämässä on koko perheen naisväki, myös aikuiset tyttäret Kaisa ja Anna.

 

Pirjo kirjoittaa päivää ennen h-hetkeä Facebookiin tapansa mukaan suoraa tekstiä: ”Nyt meillä on juhlan aika Emma-gaalassa, menemme koko perhe katsomaan miten äijän käy. Olen niin onnellinen huomiosta, Matti on kyllä ansainnut tämän, levy on niin hyvä… Olisi päässyt esittämään Sisu-biisin siellä, niin ihmisillä olisi paskat housussa, on se niin hyvä ja puhutteleva biisi ja on muuten ajankohtainen. Mua kamalasti jännittää, pitäkää peukkuja…”

 

Ilta on nuorten, ja tuntuu siltä kuin Suomessa ei muita muusikoita, laulajia olisikaan kuin alle 30-vuotiaita. Vuoden iskelmäalbumin voittaa Johanna Kurkela kauniilla Ingrid-levyllään.

 

Jos television ääressä istuvaa harmittavat gaalan painotukset ja vuodesta toiseen toistuva palkittujen kapea ikähaitari, niin Eskonniemet nauttivat illasta täysin siemauksin. Siitä ei jää mieleen ikävää sävyä, eikä katkeruutta tai kateutta.

 

Pirjo tiivistää tuntemukset jälleen Facebookiin: ”Emma-gaala tuli ja meni, ei tullut pystiä, siitä voi olla monta mieltä kenelle se osuu. Nuorissa on voimaa, mukava makustella illan tapahtumia. Meillä oli tosi kivaa koko perheen voimin. Tuon illan aikana oli tunne olisiko vähän nuortunut, ja meidän Matti on paras kaikista osallistujista. Kiitos kaikille kannustuksesta.”

 

Ehdokkaan itsensä mielestä oli hienoa päästä ehdokkaaksi. Sitä ei olisi uskonut Oulun Tarmolassa viisikymmentä vuotta aiemmin selin yleisöön laulanut poika, jonka kuningasbiisi on vuonna 1986 julkaistu Rekkamies.

 

”Mä oon rekkamies, lautalle kiire

viikko tiellä, kotona sauna

silmiä painaa, oispa tuttu tullimies

sitä kotona ehkä olisi jo lauantaina.”

 

 

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Matti Esko – Valtakunnan rekkamies, Liisa Talvitie, Docendo 2017. Kuvat: Matti Esko ja Docendo