Matti Nykänen oli hyppyrimäessä kotonaan

Matti Nykänen Calgaryn olympialaisissa 1988.

 

Arto Teronen ja Jouko Vuolle

kirjasta Matin maailma

 

Mika Kojonkosken mukaan mäkihyppy on keskipakovoiman ja ilmanvastuksen hallintaa, jota on vaikea opettaa.

 

”Sitä ei opita kirjoista, vaan se maailma pitää oikeasti ajaa selkäytimeen ja aivoihin, joka paikkaan. Siihen ei hirveästi auta muu kuin toistot, toistot ja toistot. Matti oli niissä toistoissa hirveän paljon edellä muita ja nimenomaan suuressa mäessä.”

 

Totta kai merkittävää on myös Matti Nykäsen poikkeuksellinen lahjakkuus, jota ei samassa määrin ollut Joel Piilolalla tai muilla sen ajan juniorilupauksilla.

 

”Ei niistä tullut Matti Nykäsiä. Matilla oli valtavan hyvät edellytykset taidon ja tämän mäkimaailman oppimiseen, ja hän oli erittäin lahjakas myös nopeusmaailman omaksumiseen. Hänellä oli halua ja kiinnostusta”, Kojonkoski muistuttaa.

 

”Matin maailma oli se hyppyrimäki. Silloin ei ollut vielä muuta maailmaa. Siellä hän tunsi olevansa kotonaan ja menestyvänsä, siellä hän tunsi olevansa turvassa. Sitten se kehon rakenne; olen valinnut hyppääjiä suurista joukoista, eikä ole ihan helppoa löytää sellaisia nuoria, jotka oikeasti lentäisivät ja sopisivat lajiin. Tähän tarvitaan aivan määrätyn tyyppinen ihminen”, Kojonkoski korostaa.

 

Kojonkosken mielestä näistä tekijöistä muodostui osaaminen, jolla Matti Nykänen pystyi hyppäämään hyvin huonoinakin päivinä, ja uran edistyessä huonoja päiviä tuli aina lisää.

 

”Meni varmaan kymmenen vuotta junioriuran alusta, kun alkoholi alkoi tulla kuvaan vähän reilummin. Kun Matti veteli niitä kännejä ja heti seuraavana päivänä hyppäsi, niin oli sellaisia hyppääjiä, jotka kuvittelivat, että sillä tavalla tullaan hyväksi mäkimieheksi. Nehän putosivat pelistä muutamassa viikossa. Matti oli oppinut hyppäämisen niin syvälle, että pystyi myöhemmällä urallaan elämään aika huonoakin elämää ja siitä huolimatta hyppäämään hyvin. Suomessa jollakin saattoi todella jopa olla sellainen kuva, että ryyppäämällä, hölmöilemällä ja rämäpäisyydellä syntyy mäkimiehiä, mutta sehän ei ole totta. Niitä syntyi ihan helvetinmoisella älyllä, olosuhteilla ja kauhealla työllä, motiivilla ja sitoutumisella. Mattiin se hölmöily vain vaikutti vähemmän, koska hän oli toistojen kautta oppinut kaiken niin hyvin”, Kojonkoski oikoo käsityksiä.

 

Hyvä esimerkki on keväältä 1987. Ensin Matti oli Tiina-vaimonsa kanssa sählännyt monellakin tavalla mäkiviikolla, josta hänet jouduttiin lähettämään takaisin Suomeen. Hiihtoliitto ja Matti Pulli saivat kaikkien aikojen vihanpurkaukset kansalta, joka uskoi herrojen taas sortavan Mattia. Matti lähti häämatkalle Sri Lankaan ja Seurassa noteerattiin taas uusi irtonumeromyyntiennätys Isto Lysmän raportoidessa häämatkan kulkua. Tulossa olivat kuitenkin Oberstdorfin MM-kisat.

 

”Kisat alkoivat lähetä, ja Matti ilmestyi Laajavuoreen heti häämatkalta palattuaan harjoittelemaan. Ensimmäinen hyppy suurmäestä oli outo, ikään kuin mies ei olisi koskaan ennen hypännytkään, mutta toinen jo sata metriä”, Mikko Virmavirta muistaa.

 

MM-kisoissa Matti hyppäsi hopealle normaalimäessä Jiri Parman jälkeen, joukkuemäessä tuli maailmanmestaruus. Sri Lankan ”harjoitusleiri” kesken kauden ei pahasti muistijälkeä vahingoittanut.

 

Emeritusprofessori Pekka Luhtanen korostaa omien tuntemusten merkitystä.

 

”Matti on kertonut, että parhaiten se tuli esiin, kun hyppy alkoi epäonnistua suuressa mäessä. Silloin pienempien mäkien kautta haettiin uudelleen tuntemus siitä, miten kokonaisuus pitää tehdä.” Samaa mieltä on Mikko Virmavirta, jonka mielestä se oli kaikki Matilla sisällä. Joskus vuonna 1992 tai 1993, kun Matti oli jo lopettanut tai ainakin lopettamassa uraansa, Virmavirta todella muistaa päässeensä kysymään tuntemuksista tarkemmin Matilta Laajavuoren kahviossa.

 

”Käytännössä kaikki mäkihyppääjät sanovat, että heillä ei ole mitään havaintoa siitä, kun ponnistus alkaa, vaan on aina eräänlainen black out, musta hetki. Matti kuitenkin sanoi, että hän ei sellaista tunnista. En tiedä, kuinka paljon Matti väritti asiaa, mutta jos niin todella oli, niin se on ollut täysin ylivoimainen kyky.”

 

Maallikosta mäkihyppyä tutkineiden teoriat tuntuvat lähes salatieteiltä, joten on syytä todeta, miten Matti Nykäsen jo 1970-luvun lopulta tuntenut kuopiolainen Pasi Huttunen ystävänsä hyppytaidon ja erityisesti ponnistuksen näki:

 

”Matillahan oli ihan ylivoimainen tekniikka, koska se lähti hyppyripöydältä jo kuusi metriä ennen nokkaa ponnistusta tekemään. Muut sen sijaan oikaisivat polvensa, kun nokka loppui. Matilla toistoja oli niin paljon.”

 

Pasi on itsekin viihtynyt mäessä: reilun 40 vuoden aikana hyppyjä on kertynyt jo noin 35 000 ja lentäminen jatkuu yhä.

 

Samalla tavalla kuvaa Nykäsen ponnistuskykyä Niilo Halonen, joka toimi aikoinaan Hiihtoliitossa sekä laji- että markkinointipäällikkönä ja FIS:n (Kansainvälisen hiihtoliiton) mäkikoordinaattorina.

 

”Matti oli maailmassa ainoita kavereita, joka uskalsi ponnistaa riittävän ajoissa. Yleensä on katsottu, että älä ponnista liian aikaisin tai olet nenälläsi. Matti oli taitava, uskalsi tehdä sen ponnistuksen aikaisin. Hän oli oikeastaan ainoa, joka sai painopisteen liikeradan nopeammaksi kuin liukuessa ja lähtemään eteenpäin niin kuin sen pitää lähteä. Se on pienestä, puolesta metristä tai metristä kiinni, että uskaltaa ponnistaa tarpeeksi ajoissa”, sanoo Halonen itsekin Squaw Valleyn hopeamitalisti vuoden 1960 olympiakisoista.

 

Halonen muistaa nähneensä sellaisia tulitikku-ukkomaisia kuvia eri hyppääjistä hyppyrin nokalla.

 

”Sen aikaisista huipuista, olkoon vaikka Funaki tai Vettori tai kuka tahansa, kukaan ei meistä pysty sanomaan, kuka niistä tikku-ukoista kukin on. Mutta jos siihen lisätään Nykänen, niin hänet pystyy tunnistamaan, koska se ponnistus on lähtenyt aikaisemmin”, Halonen korostaa.

 

”Nykänen ponnisti juuri ihanteelliseen aikaan ja sai koko voimantuoton sukseen uskalsi mennä rajalle, yhtään aikaisemmin ei olisi voinut sitä tehdä.”

 

Ja aika harva, kenties ei kukaan, olisi pystynyt tuolloin yrittämään Nykäsen tavalla hyppyriltä lähtöä. Esimerkiksi Ernst Vettori, Nykäsen lopetettua Albertvillessa kultaa voittanut itävaltalainen, totesi Matin olleen hyvin erityinen: ”En edes yrittänyt matkia Mattia. Minun tekniikkani oli täysin erilainen. Matin tekniikka ei ollut minulle mahdollista.”

 

Myös Niilo Halonen uskoo, että Nykäsen tekniikka oli hyvin ainutlaatuinen, vaikka Matti toki harjoittelikin poikkeuksellisen valtavia määriä.

 

”Jos sellaisia pystyisi valmennus tuottamaan, niin kyllä meillä olisi niitä lisää.”

 

Asian voi sanoa toisinkin päin, kuten Hiihtoliitossa valmennuksen ja koulutuksen johtajana sekä toimitusjohtajana toiminut Esa Klinga: ”Jos on niin lahjakas kuin Matti ja harjoittelee niin paljon kuin Matti ja edes suunnilleen oikein, niin ehkä ei voi välttää tulemasta maailman parhaaksi.”

 

Mahdollinen black outin puuttuminen ei Mika Kojonkosken mielestä yksin selitä Nykäsen kykyä ja uskallusta hyppyripöydällä.

 

”Toki sitä ei voida vielä mitata, mutta oletan, että hyvän ja keskivertohyppääjän aivosähkökäyrässä olisi hyppyrin keulalla selvä ero. Kun tulee 90-100 km tunnissa siihen keulalle, kehon paino kaksinkertaistuu kaarteen päällä ja pitää hypätä sinne tyhjyyteen, niin minä olen sitä mieltä, että silloin keskivertohyppääjän aivosähkökäyrä olisi aika tiuhaa. Aivot ovat kuin pikku paniikissa. Parhaat, kuten Matti, pystyvät olemaan korostuneen rauhallisia. Se keskittymisen yhtälö tulee siitä, miten aivot toimivat nopeassa suorituksessa, ja jos yrität kontrolloida liian montaa asiaa, blokkaat sen automaattimallin pois”, arvelee Kojonkoski, joka omassa väitöskirjatyössään yritti löytää itseluottamukselle ja aivokäyrälle jotain yhtälöä, mutta se työ jäi kesken.

 

”Minä luulen, että Matti oli niin rauhallinen, niin itsevarma, että pystyi hallitsemaan tämän aivoyhtälön, ei tietoisesti mutta tiedostamatta”, Kojonkoski tiivistää.

 

Matti Nykäsen suoritus oli automatisoitunut ja aina niin samanlainen, että Matti itse kuvasi hyppyään yhdellä lentävistä lauseistaan: ”Aina kun mä hyppään ja pääsen siihen hyppyrin nokalle, mulle tulee sellainen bon voyage -tunne.”

 

Nuori mäkikotka Matti Nykänen.

Suomen Moneta luovutti Matti Nykäselle mäkisankarin kunniaksi valmistetun kultaharkon vuonna 2014. Kuva: Janne Nikkarinen

Matti Nykänen 17.7.1963-3.2.2019. Kuva: Suomen Moneta/Janne Nikkarinen

Artikkeli on poiminta kirjasta Matin Maailma, Arto Teronen – Jouko Vuolle, Kirjapaja, 2020. Matti Nykänen 17.7.1963-3.2.2019.