Tykistökeskitys oli korpisoturin tulikaste

Suomalainen korpisoturi kuvattuna etulinjassa tykistökeskityksen aikana. Kääntymä 21.6.1944. Kuva: SA-kuva

 

 

Martti Sinerma

 

Miksi sotaveteraani herää joskus öisin painajaisuneen? Mikä hänen mieltään ahdistaa? Mikä sodassa on jättänyt häneen sellaisen jäljen, ettei se näy päälle päin, mutta yön pimeinä tunteina iskee painajaisena kimppuun? Tekijöitä saattaa olla useitakin, mutta yksi merkittävimmistä on varmasti tykistökeskitys.

 

Kun hehtaarille ammutaan 1000 kranaattia viiden minuutin aikana, niin tykkimiesten kielellä alueelle on ammuttu noin 15 iskua. Tuhat räjähdystä viidessä minuutissa merkitsee, että joka sekunti räjähtää hehtaarilla kolme tai neljä kranaattia. Tasaisesti alueelle jaettuna se merkitsee, että räjähdykset repivät tuota hehtaaria kolmen metrin välein. Todennäköisyysopin mukaan useimmat osuvat keskelle hehtaaria ja laidoille syntyy kuoppia harvempaan. Jos ammuntaan osallistuu enemmän tykistöä tai tulivalmistelu on pitempi – kymmenen minuuttia tai useita tunteja – niin kranaatteja tulee luonnollisesti entistä enemmän.

 

10.Divisioonan sotapäiväkirja kertoo venäläisten suurhyökkäyksen alkamisesta Karjalan kannaksella 10. kesäkuuta 1944: ”Valtavaa, ennen näkemätöntä tykistökeskitystä ja ilmapommitusta, joka voimakkaimpana kohdistui Valkeasaaren lohkolle, kesti noin kaksi tuntia. Taisteluhaudat sortuivat ja korsut saivat täysosumia haudaten sisäänsä miehiä ja aseita. Koko maasto oli yhtenä myllerryksenä. Harmaankeltainen hiekkapöly Valkeasaaren lohkolla peitti kaiken näkyväisyyden. Hiekkapöly tunkeutui aseisiin ja teki ne toimintakyvyttömiksi. Kiväärinlukkoja ei saatu toimimaan, puhumattakaan pika- ja konekivääreistä. Taistelun melskeen aiheuttama melu esti käskyjen kuulumisen.”

 

Kuusi kilometriä leveälle kaistalle ammuttiin kahden tunnin tulivalmistelun aikana 6000 tonnia kenttätykistön ja kranaatinheittimistön kranaatteja. Jokaiselle rintamametrille tuli minuutissa 900 kiloa räjähtäviä ammuksia ja kaupanpäällisiksi lentopommit sekä suorasuuntaus- ja panssarivaunutykkien ampumat kranaatit. Periaatteessa venäläisillä oli murtokohdassa yli satakertainen tykistöylivoima ja lisäksi muiden aseiden tulivoima.

 

Kuopasta kuoppaan

 

Vastaavasti 6.Divisioonan veteraani kertoo tutkimuksessa Kun hyökkääjän tie suljettiin: ”Muistan heinäkuun 2. päivän 1944. Jouduimme vastahyökkäykseen Ihantalassa. Sinne meno tuntui kuin olisi mennyt mestauslavalle. Tykistö- ja kranaattikeskitykset olivat hirvittävät. Taivas pimeni pölystä ja savusta, sankka metsä kaatui viimeistä puuta myöten. Me ryömimme kuopasta kuoppaan radiolaatikot selässä. Välitimme tulikomentoja, ihme että yhteydet toimi vaikka kranaatit olivat repineet antennijohdon. Sitä oli vain noin pari metriä jäljellä.”

 

Tykistön kranaatit pystyivät murtamaan yhdellä osumalla lähes kaiken muun paitsi kantalinnoitetut asemat. Mutta ne pystyivät murtamaan myös kaikkein tärkeimpiin kuuluvan puolustautumismekanismin, moraalisen vastarinnan, jolloin puolustus alkoi horjua. Tehdyissä tutkimuksissa on tultu siihen tulokseen, että pakokauhun aiheuttajana yli 70 prosentissa tapauksista oli tykistön tuli joko yksin tai yhdessä lentopommitusten ja muun tulituksen kanssa.

 

Ensimmäisen maailmansodan ilmaus ”rumputuli” kuvannee hyvin, mitä tykistökeskityksen helvetillinen desibelimäärä merkitsi. Pitkän ajan kuluessa jatkunut yhtämittainen tykistöaseiden tulitus venytti henkisen jännitystilan kestokyvyn rajalle. Toleranssirajan ylitys ja siis viimeinen sysäys pakokauhulle on saattanut johtua yhtämittaisen keskityksen jälkeen yksittäisestäkin ilmiöstä, kuten lähellä räjähtävästä kranaatista, pommista, esiin syöksyvästä panssarivaunusta, maataistelukoneen äänestä, tuskanhuudosta tai muusta aivan vähäpitoisestakin tapauksesta, jopa harhanäystä.

 

Tykistökeskityksen fyysiset seuraukset ovat ymmärrettäviä. Useimmilla oli keskityksen jälkeen omituinen olo. Huumaava paine tuntui hermoissa ja korvissa soi pitkään. Kuulo saattoi kadota kokonaan ja palautua vasta vuorokausien kuluttua. Liikkeiden koordinointi saattoi häiriintyä useiksi tunneiksi ammunnan jälkeen. Vetelät menivät joskus housuihinsa, mikä ei välttämättä johtunut pelosta. Räjähdyspaine vain pusersi suolen tai rakon tyhjäksi.

 

Tuleeko ammus vanhaan kuoppaan?

 

Suojautuessaan tuoreeseen kranaattikuoppaan talvisodan mies saattoi epäillä naapurin käyttäneen taistelukaasua. Katku oli joskus niin voimakas, että seurauksena oli pahoinvointi. Kysymys oli toki vain räjähdyskaasusta. Tästä huolimatta ”pikapoteroa” suosittiin, sillä yleinen uskomus oli, ettei toinen kranaatti enää osu samaan kuoppaan. Tämä kyllä pitää paikkansa – ainakin teoriassa. Tykki heilahtaa kranaatin lähtiessä sen verran, että seuraava poikkeaa jo muutamia metrejä, ehkäpä satojakin metrejä. Teoria sortuu siihen, että samaan maaliin saattaa ampua parikin sataa tykkiä. Jo kaksi voi osua samaan maaliin parinkymmenen kranaatin annoksella. Useidenkin metrien päässä toisistaan järeät kranaatit osuvat oikeastaan samaan kuoppaan, sillä niiden jälki on laajamittaista.

 

Kuullessaan kranaatin suhinan tai ujelluksen soturi maastoutui käskemättä. Tosin ääni merkitsi sitä, että kranaatti harvoin oli tulossa kohti tai edes lähelle. Kranaatinheittimen ammus ilmaisi suhinallaan, että se saattoi tulla myös kohti. Samoin haupitsin kranaatti suhisi, jos ammuttiin suurilla tulokulmilla. Silloin ammuksen tulonopeus oli siksi pieni, että äänen nopeus voitti sen. Pääasiallisesti äänen nopeus oli pienempi kuin ammuksen loppunopeus, joten sen tuloa oli mahdoton kuulla – kranaatti tuli ensin ja ääni perästä. Nyrkkisääntö oli, että jos kuuli ammuksen suhinan, se ei tullut kohti. Toisaalta taas tykistökeskityksessä kranaattien räjähdyksen estivät lentoäänen kuulumisen.

 

Talvisodassa reservin vänrikkinä taistellut kapteeni Kalevi Korhonen kuvailee kokoomateoksessa Korutonta kertomaa, kuinka hän partiota johtaessaan joutui venäläistykistön tuleen omien ja vihollisen asemien välissä:

 

”Puolen tunnin kuluttua yhtyi tykistökin leikkiin. Ensimmäiset ryhmät humahtivat maahan, ja suureksi iloksemme ne osuivatkin väärään joukkoon. Paha mölinä oli seurauksena, ja jalkaväen tuli laimeni melkein kokonaan. Käytimme tilaisuutta hyväksemme ja syöksyimme puolet matkasta kotiinpäin. Vanki, jota oli kuljetettu suksien kannoilla, juoksi mukana henkensä edestä. Silloin vihelsi – olimme maassa, ympärillä räiskyvät raskaat kranaatit – olimme joutuneet keskelle patterien tuli-iskua. Taas tuli uusia ammuksia; painauduimme entistä syvemmälle kuoppiin, jäätyneen maan ja lumen sataessa niskaamme.”

 

Tykistökeskitys oli sanan varsinaisessa merkityksessä taistelijan tulikaste.