Tommi Korpela - kalastava näyttelijä

Tommi Korpela (oik.) yhteiskuvassa kalakaverinsa Kari Hietalahden ja Kenraali Panchon kanssa.

 

Kari Hietalahti

kirjasta Kenraali Pancho & Pojat

 

1970-luvun lopulla äitini vanhemmat muuttivat Tuusulan Jäniksenlinnaan. Tontin sivuitse virtasi Palojoen sivuhaara. Siellä olen ensimmäisen kerran kalastanut perinteisesti mato-ongella. Mutapohjaisesta mutkittelevatsta joesta saikin muuten erikoista saalista. Perinteisiä särkiä ja ahvenia, mutta myös komeita säynäviä, turpia ja harvinaisempia mutuja ja töröjä!

 

Merkittävin vaikutus varsinaisen viehekalastuksen aloittamiseen oli äitini isällä Aarre Lukanderilla. Isoisäni työskenteli metallivalimolla ja oli siellä toimivan kalastusseuran puheenjohtaja. Hän otti minut mukaansa kalastuseissuilleen eri puolille Suomea. Erityisesti muistan jokakesäiset matkamme pohjoiseeen. Sain nuorena poikana kokea Näätämön, Utsjoen, Luttojoen, vielä koskemattoman Hossan ja monta muuta. Olin löytänyt rakkaan harrastuksen, joka seuraa minua läpi elämän. Edesmenneestä valimomiehestä muuten muistuttaa Lapin kalamökkimme seinällä oleva kuparinen taimenen kuva, joka on päässyt Jäniksenlinnasta arvoiselleen paikalle Inarijoen läheisyyteen.

 

Murrosikäisenä helsinkiläispoikana kalastus ei ollut mitenkään yleisin tai varsinkaan chillein harrastus. Siksi onkin merkillistä, että meitä sattui samalle luokalle neljä kaveria, jotka tapaavat edelleen kalastuksen merkeissä yli kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin säännöllisesti. Pakko oli pasta kalaan talvellakin. Senkin uhalla, että joku bongaisi meidät pilkkihaalareissa kolmosen ratikassa. Kesällä menimme Kaivopuiston rantaan, Pihlajasaareen, Uunisaareen, Fordin kärkeen eli Hernesaaren kärkeen, josta jotkut onnekkaat saivat meritaimenia syksyisin, ja varsinkin Porkkalanniemeen, jonne päästiin telttailemaan kesäviikonloppuisin. Soutuveneen vuokra oli markan tunti ja mitä kauemmas jaksoimme soutaa, sitä isommat saaliit olivat mielessä. Erikoista noina kesinä oli muuten se, että silloin Suomenlahti tai ainakin Porkkalan alue oli täynnä turskaa. Olisiko Tanskasta pain työntynyt suolaisempaa vettä meidän rannoillemme vai mistä oli kyse, mutta sen jälkeen en ole näillä vesillä vastaavasta kuullut. Turska nousi millä vain ja suurimmat oli yli viisikiloisia lötköjä. Ne olivat 14-vuotiaalle eihan hirviöitä. Nuoruusajan ikimuistoisin saalis oli 15-vuotiaana Bromarvista noussut kahdeksan kilon hauki, joka otti tietysti siniseen krokkaan. Lindforssin veljekset uhrautuivat haavin kanssa napaa myöten veteen, ttä saataisiin halko maihin. Nuorempi Lindforreista eli Tomi lopetti vuosien hehkutteluni tuosta hauesta nappaamalla tylysti Tammisaaren Pohjanlahdelta 2000-luvun alussa yli 12 kilon syyshauen! On se minunkin haukiennätykseni noussut 8,4 kiloon kahdenkymmenenviiden vuoden kaislikkojen ruoppaamisen jälkeen.

 

Helsingin edusta, Suvisaaristo, Inkoo ja Tammisaari ovat paikkoja, joissa olen eniten kalastanut pikkupojasta lähtien. Aiemmin mainitun turskan lisäksi isompi ahven on vähentynyt merkittävästi näiltä vesiltä, miä on tietysti huolestuttavaa. Eikä se meritaimenen saaminenkaan mitenkään itsestäänselvää ole, ainakaan kaikille. Viime kesänä sain sen minun ensimmäisen meritaimeneni, siis nimenomaan merestä, jo seuraamaan uistinta veneen vierelle, mutta tärppi antoi vielä odottaa itseään. Kaksikymmentäviisi vuotta jatkunut jahti siis jatkuu. Samalla reissulla muuten kummisetämme Kokko-Pentti nappasi päivän ensimmäiseltä hotspotilta Melkin saaren taka kahden kilon merkkarin ensi yrittämällä Helsingin-vesiltä. Täytyy kostaa joku päivä Tenolla Pentin kotimaisemissa. Sen kokoinen meritaimen ei ole jokapäiväistä herkkua Helsingissä. Käsittääkseni olemme melkein kokonaan istutuskalojen varassa.

 

Kun Hissu ehdotti Enonkosken mökillään kalastusohjelmaan mukaan lähtemistä, en joutunut miettimään vastaustani kauan. Varsinkaan, kun se savolainen keetku oli juottanut minut saunan jälkeen aika tukevaan humalaan jaloviinalla. Mahdollisuus pasta takaisin pohjoisen vesille, paikallisten mestareiden opastuksessa, tuntui jokseenkin vastaansanomattomalta. Yhteisenä hankkeena oli myös perhokalastuksen aloitus, joka oli meille molemmille täysin uutta. Matka siitä ,kun Kaivopuiston nurmikolla ensimmäisen kerran opettelimme perhovavalla heittoa opettajamme Antti Vappulan opastuksella siihen kun viime kesänä sain toisen tuotantokauden viimeisessä jaksossa Lakselvalta pienellä pinturilla koukkuleuka-lohen, on huikea. Matka on ollut helvetin hauska, mutta mikä tärkeintä, olemme päässeet kalaan aivan uskomattomiin paikkoihin, saaneet upeita kaloja ja löytäneet ystäviä, joita emme varmasti missään kuvitelmissamme odottaneet tapaavamme. Ja kyllä, kun näin Hissun ensimmäisen tuotantokauden viimeisessä jaksossa saaman 57 kilon pallaksen ensimmäistä kertaa viiden metrin syvyydessä, meinasi taju lähteä! Toivottavasti matka jatkuu vielä pitkään.

 

Mikä sitten tekee kalastuksesta niin hienon harrastuksen? Tietysti jännitys, jatkuva oppiminen, ystävät, luonnossa oleminen. Tärkeintä minulle on kuitenkin kalastuksen antama mielenrauha. Se on täydellistä irtautumista kaikesta muusta olemisesta. Se on varmasti lähellä samaa, mitä jotkut hakevat luostarista tai joogasalilta. Runoilija Tomi Kontio sanoi taannoin kolumnissaan hienosti, että ei luontoon mennä kokemaan yksinäisyyttä, vaan olemaan luonnon kanssa. Ihminen sulaa luontoon kuin sokeri veteen. Tunnistan tuon ajatuksen. Kalastaja seisoo kurahousuissa keskellä upeaa jokea jai so jatkuva virta kulkee lävitse. Tuntee olevansa, ainakin melkein, osa luontoa ja sen kiertoa.

  

Artikkeli on poiminta näyttelijä Kari ”Hissu” Hietalahden kirjasta Kenraali Pancho & Pojat, Suuri Kalottikirja (Helsinki-kirjat 2011). Kirja liittyy samannimiseen kalastusaiheeseen tv-sarjaan, jota on esitetty tänä vuonna Jim-kanavalla.