Mikko Alatalo muistelee opiskelijavuosiaan

Mikko Alatalo kuvaa opiskelijapolitiikan myrskyisiä aikoja kirjassa Hän hymyilee kuin Mikko. Kuvassa Mikko Alatalo ja Harri Rinne. Kuva: mikkoalatalo.net

 

Mikko Alatalo opittiin ensin tuntemaan koko kansan trubaduurina ja sittemmin pitkäaikaisena kansanedustajana. Hänen kiinnostuksensa yhteiskunnallisiin asioihin heräsi jo  1970-luvun alussa hänen siirtyessään Pohjois-Pohjanmaalta Tampereelle opiskelemaan. Alatalo kuvaa noita opiskelijapolitiikan myrskyisiä aikoja kirjassa Hän hymyilee kuin Mikko.

 

Keväällä 1970 Mikko Alatalo kirjoitti ylioppilaaksi Tuiran yhteiskoulusta. Todistuksessa komeili kolme laudaturia: äidinkielestä, englannista ja reaaliaineista, joissa hän keskittyi erityisesti historiakysymyksiin.

 

Mikko halusi tosissaan toimittajaksi. Hän hyppäsi Oulun rautatieasemalta junaan yhdessä ystävänsä Pentti Mannisen kanssa ja matkusti Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen pääsykokeisiin. Mikko tuli valituksi, Pentti pääsi Helsingin valtiotieteelliseen ja teki elämänuransa toimittajana. Kaverusten tiet kohtasivat vielä monesti.

 

-Yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan oli vaikea päästä, mutta tiedotusoppia lukemaan erityisen hankalaa. Pari sataa haki tiedotusoppiin, viisitoista meitä valittiin. Niistä seitsemän otettiin todistuksella, mutta mä jouduin osallistumaan pääsykokeisiin. Luin kirjat todella hyvin – ja pääsin läpi. Sivuaineeksi valitsin valtio-opin. Meillä oli monia hienoja opettajia, kuten Väinö Huuska, Unto Vesa, Osmo Apunen, Tapio Varis ja etenkin Olavi Borg, joka myöhemmin tuki minua eduskuntavaaleissa.

 

Syksyllä Mikko jätti Kiimingin taakseen ja muutti Tampereelle, josta tulisi hänen kotinsa enimmäkseen koko loppuelämäksi. Ensimmäiset vähät kamansa hän kärräsi Kalevan kaupunginosaan valmistuneen uuden Domuksen pieneen opiskelijaboksiin.

 

Tampereen yliopiston ilmapiiri oli vahvasti vasemmistolainen, ja erityisesti Suomen kommunistisen puolueen sisäinen radikaaliliike taistolaisuus, jota johti Taisto Sinisalo, otti siellä yhä enemmän jalansijaa.

 

Mikon ensimmäinen pistäytyminen yliopistolle oli kulttuurisokki.

 

-Punaliput liehuivat jo alakuppilassa. Heti syksyllä järjestettiin opiskelijalakko vanhoja professoreita vastaan. Lakon seurauksena opiskelijoidenkin ääntä alettiin kuunnella ja saimme professoriksemme edistyksellisen Kaarle Nordenstrengin.

 

Mikko analysoi omaa lähtöään Tampereelle jonkinlaiseksi isänmurhaksi. Kiimingin kunnallispolitiikka oli maalaisliittolaisten käsissä ja vahva uskonnollisuus näkyi kaikessa, mikä harmitti Mikkoa. Hän itse oli alkanut tiedostaa maailman ongelmia tämän kuplan ulkopuolella, erityisesti köyhyyttä sekä köyhien asemaa. Tampereen yliopisto edusti Mikolle uutta, raikasta maailmaa, jossa vanhoja arvoja uskallettiin kyseenalaistaa. Hän itse halusi ryhtyä ”yleisvasemmistolaiseksi”.

 

-En koskaan ollut taistolainen. Heidän ihailemansa Neuvostoliiton ongelmista olin tietoinen jo silloin.

 

Yliopistolta tehtiin niin sanottuja opiskelijareissuja muun muassa Moskovaan ja DDR:ään – Leipzigissa toimi vastaavanlainen tiedotusopin laitos kuin Tampereella. Jälkimmäisellä matkalla Mikko joutui sanaharkkaan taistolaisten kanssa.

 

-Soittelin Itä-Saksan tietotoimiston kirjeenvaihtajan pojan kanssa Bob Dylanin biisejä hyvällä fiiliksellä, kun taistolaiset tulivat haukkumaan musiikkiamme amerikkalaiseksi hapatukseksi. Vastasin, että hei come on – amerikkalaiset arvostelevat omaa maataan paljon enemmän kuin me. Mutta nää Freie Deutsche Jugendin porukat, jotka näyttivät enemmän Hitler Jugendilta, julistivat meidät lopullisesti vääräoppisiksi.

 

Vuoden verran Mikko kuului Tampereen sosialidemokraattisten opiskelijoiden yhdistykseen TASYyn, mutta lähti sieltä pois näkemyserojen vuoksi.

 

-Merkittävin niistä oli se, että mielestäni koko Suomi on pidettävä asuttuna eikä keskittää ihmisiä vain suuriin kaupunkeihin.

 

Ja niin kuin siinä sitten myöhemmin kävi, isänmurhaajan sijaan Mikosta itsestään tuli lopulta maalaisliittolainen ja suomen Keskustan kansanedustaja.

 

Vanhemmilleen tai sukulaisille Mikon oli vaikea selittää, mitä oli Tampereella ylipäänsä opiskelemassa. Tiedotusoppi oli jotain käsittämätöntä, yleensä yliopistossa luettiin lääkäriksi, insinööriksi tai papiksi.

 

-Missään vaiheessa meillä ei mennyt isän tai äidin kanssa välit poikki, toisin kuin monessa muussa perheessä kävi. 1970-luvun alussa nuoret kapinoivat rankasti vanhempiaan vastaan. Kyllä mä jossain vaiheessa ärsytin isän raivon partaalle, kun tulin käymään kotona ja aloin tiedostavana nuorena väitellä politiikasta.

 

Palavasilmäinen politiikka Tampereen yliopistossa sai Mikon kuitenkin enemmän ahdistumaan kuin heittäytymään siihen täysillä mukaan.

 

-Näin kuinka yhden talven aikana porvarisnuoret muuttuivat taistolaisiksi. Voin vain kuvitella, miltä tuollainen käännös heidän eversti- tai piispaisistään on tuntunut. Samalla heistä itsestään tuli yhtä ahdasmielisiä kuin vanhemmistaan.

 

Samaa kiihko- ja ahdasmielistä yhden ainoan totuuden ajattelua Mikko näkee nykyajan liikkeissäkin kaikilla äärilaidoillla.

 

-Harri Rinteen kanssa olemme tehneet ilmiöstä laulun Totuuden etsijät. Siinä lauletaan, että ”rakastan kaikkia niitä, jotka totuutta etsivät, mutta pelkään kaikkia niitä, jotka sen löysivät”.

 

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Hän hymyilee kuin Mikko, Tuomas Marjamäki, Docendo, 2020.

 

Kun valkolakin sain ja jätin kotikylän taa,

yliopistoista etsin tiedon jalostajaa.

Rintamissa seisoin ja suuret vallat luin,

ja järjestyksen vuoksi jopa pakkopaidat puin.

Miehet vain vaihtui, mutta kuppilat ei,

lainamäärät laihtui, kunnes sanottiin ei.

Moni soti syystä, monet muuten vaan,

kun sukupolvi nousi suureen unelmaan.

Mikko Alatalo: Nuoruuden kultasiivet