Niukkuuden noidankehä

Kirjoittajan mielestä Vantaa on ajautunut umpikujaan, kun se on toistuvasti historiansa aikana turvautunut kuntaveron ja kiinteistöveron korotuksiin. Kuvassa Vantaan vaakuna.

 

Olen seurannut Vantaan kunnallispolitiikkaa tiiviisti pian 30 vuotta, ja koko sen ajan kaupungin kehittämistä koskevassa keskustelussa toistuvia teemoja ovat olleet kaupungin rahapula, velkaantuminen ja kaupungin heikko julkikuva, johon ovat liittyneet ajoittaiset korruptiopaljastukset. Helppona ja lyhytnäköisenä patenttiratkaisuna kroonista rahapulaa on pyritty ratkaisemaan toistuvilla kuntaveron ja kiinteistöveron korotuksilla, joista jälkimmäinen nousi viime vuodenvaihteessa. Veronkorotuksille on saatu poliittinen tuki, koska ne ovat ideologisesti sopineet kaupungin vahvojen puolueiden aatemaailmaan ja toisaalta nettoveronmaksajia on kaupungissa sen verran vähän, että heillä ei ilmeisesti katsota olevan  poliittista painoarvoa.

 

Valitettavasti veronkorotukset ovat toimineet kuin alkoholistin krapularyyppy, jolla on hoidettu oireita mutta samalla pahennettu itse ongelmaa. Lopputuloksena on kaupunki, jonka kuntavero on metropolialueen korkein. Se on hyvin kyseenalainen kunnia maassa, jossa verotus on muutenkin kireydessään lähes maailmanennätysluokkaa. Vantaa on osittain tämän politiikan seurauksena joutunut noidankehään. Kaupunkiin muuttaa runsaasti väestöä, joka maksaa vähän veroja mutta käyttää runsaasti kunnallisia palveluja. Heitä ei kireä verotus haittaa. Samaan aikaan vähälukuinen nettoveronmaksajien joukko pakenee kaupungista ja uusia on vaikeata houkutella tilalle.

 

Tämä ns. liukuporrasilmiö on saanut lisää pontta viime vuosina, kun kaupunkiin on kaavoitettu uusia massiivisia kerrostalolähiöitä, joissa on paljon pieniä asuntoja ja vähän autopaikkoja. En tiedä, onko kyse päättäjien ymmärtämättömyydestä tai päättäjien, asuntosijoittajien ja rakennusyritysten kytköksistä vai onko peräti niin, että kaupungin päättäjät haluavat tietoisesti luoda kaupunkiin uusia ongelmalähiöitä, joiden asukkaat ovat tulonsiirroista ja siten poliitikkojen jakamista almuista riippuvaisia.

 

Ongelmaan on ilmeisesti jollain tasolla herätty, koska osa päättäjistä ja kuntavaaliehdokkaista markkinoi suunnitteilla olevaa pikaraitiotietä ja sen varrelle rakennettavia asuntoalueita houkuttimena hyville veronmaksajille. Ratikan kannattajat ovat käyttäneet esimerkkinä Tamperetta, jossa nyt koekäytössä oleva ratikkahanke pysyi budjetissa ja jossa keskustaan raideverkoston läheisyyteen on rakennettu paljon uusia asuntoja.

 

Valitettavasti todellisuus Tampereen kiiltokuvan takana on synkempi. Kaupunki on monella mittarilla mitattuna lähes kriisikunta. Sen talous on syvästi alijäämäinen. Kunnallisveroäyri on suurten kaupunkien korkein, 20,25 prosenttia. Ennen niin vilkkaan ja elinvoimaisen keskustan parhailla kauppapaikoilla on runsaasti tyhjiä liiketiloja, kun kävelykeskusta houkuttelee lähinnä joutoväkeä ja ostovoimainen väki autoilee keskustan ulkopuolella ja naapurikunnissa oleviin kauppakeskuksiin.

 

Ratikka ei siis todennäköisesti Vantaatakaan pelasta, vaikka se voisi olla sinänsä varteenotettava liikenneinvestointi. Vaarana päinvastoin on, että kallis rakennusprojekti pakottaa jälleen uusiin veronkorotuksiin ja kurjuuden ikiliikkuja jatkaa pyörimistään.

 

Jos Vantaan päättäjät haluaisivat aidosti edistää tervettä tasapainoista kehitystä ja kaupungin houkuttelevuutta, he pistäisivät jarrut sosiaaliselle asuntotuotannolle ja pienten asuntojen rakentamiselle ja loisivat edellytyksiä viihtyisille pientaloalueille.  Kunnallisveroa he alentaisivat vaikkapa kahdella prosenttiyksiköllä 17 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä. Tämä tietysti edellyttäen, että suunnitteilla olevan sote-hanke ei toteudu, koska toteutuessaan sote-uudistus voisi sysätä kaupungin ja sen asukkaat ojasta allikkoon.

 

Johannes Virtanen