Perussuomalaisten suosion salaisuus

Kansanedustaja Jussi Halla-aho oli Perussuomalaisten puheenjohtaja kesäkuusta 2017 elokuuhun 2021. Kuva: Perussuomalaiset

 

Perussuomalaisten voittokulku on monien yllätykseksi jatkunut vaaleista toiseen. Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä on kirjassaan Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla analysoinut syitä puolueen suosioon.

 

Timo Soini otti suuret vaalivoittonsa ”vanhoja puolueita” ja maan poliittista kulttuuria arvostelemalla, ”tavallisen suomalaisen” puolustajaksi ”eliitin” sortotoimia vastaan ilmoittautumalla, Suomen EU-jäsenyyden hyödyt kyseenalaistamalla ja ”suvaitsevaiston” mielipidehegemoniaa vastaan hyökkäämällä.

 

Halla-aho jatkoi Soinin viitoittamalla eliittikriittisellä ja kansallismielisellä linjalla, mutta painotti entistä voimakkaammin maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuusideologian arvostelua. Erityisesti Halla-ahon kauden perussuomalaisille ominaisia teemoja olivat myös mahdollisimman laajan sananvapauden vaatiminen, suomalaisen työn ja teollisuuden puolustaminen, ilmastotoimien järkevyyden kyseenalaistaminen, kaikenlaisen poliittisen korrektiuden ja moraaliposeerauksen ivaaminen sekä identiteettipolitiikan ja ns. cancel-kulttuurin tuomitseminen.

 

Vaikka niin Vennamo, Soini kuin Halla-ahokin saivat toimia puolueidensa arvomaailmaan kohdistuvan kritiikin päämaalitauluina, eivät he olisi onnistuneet saavuttamaan sellaista kannatusta kuin saavuttivat, ellei heidän tarjoamalleen poliittiselle vaihtoehdolle olisi ollut aitoa sosiaalista tilausta. Kysyntä puolestaan syntyi siitä, että he ja heidän puolueensa puhuivat asioista, jotka sadat tuhannet äänestäjät kokivat tärkeiksi. Populististenkaan puolueiden kannatus ei synny tyhjästä ja keinotekoisesti luomalla, vaan se nousee äänestäjien yhteiskunnassa harjoitettua politiikkaa kohtaan tunteman aidon tyytymättömyyden maaperästä. SMP:n ja perussuomalaisten hyvät vaalitulokset ovat ennen kaikkea olleet osoitus politiikan tilivelvollisuuden toteutumisesta.

 

Vennamo, Soini ja Halla-aho olivat kaikki persoonina ja ihmisinä hyvin erilaisia, mutta poliitikkoina heillä oli muutamia merkittäviä yhdistäviä tekijöitä. He kaikki tulivat tietyllä tavalla totuttujen poliittisten piirien ulkopuolelta tai olivat jättäytyneet niistä tietoisesti syrjään. Kaikki kolme kieltäytyivät noudattamasta poliittisen kulttuurin perinnäisiä sovinnaisuus- ja käyttäytymissääntöjä sekä nousivat uhmaamaan oman aikakautensa poliittista konsensusta. Heillä kaikilla oli omintakeinen ja totuttuja normeja rikkova puhe- ja esiintymistyyli, mikä erotti heidät kilpailijoistaan ja teki heistä hyvin suosittuja poliitikkoja. He kaikki nauttivat uransa huippuvaiheessa oman kannattajakuntansa keskuudessa poikkeuksellisen voimakasta tukea, lojaaliutta ja suoranaista ihailuakin. Heitä yhdisti myös luja luottamus omaan asiaan, omaan osaamiseen ja oikeassa olemiseen, mistä kumpusivat ajoittain varmasti ainakin poliittisten vastapelurien mielestä röyhkeyttä hiponeet itseluottamus ja rohkeus haastaa politiikan totuttuja ajattelu-, puhe- ja toimintatapoja.

 

Vennamon, Soinin tai Halla-ahon kantti ei kovassakaan hiillostuksessa pettänyt, ja heidän nahkansa oli kasvanut riittävän paksuksi kestämään jatkuvaa rajua arvostelua ja pilkkaa, joskus uhkailuakin. Kaikki olivat valmiit ottamaan sen henkilökohtaisen riskin, jota valtavirrasta suuresti poikkeavan ja monien halveksumankin aatteen keulakuvana toimiminen väistämättä aiheutti. Parhaina päivinään he kaikki vaikuttivat olevan täysin immuuneja valtaeliitin ja poliittisten kilpailijoiden reaktioille, olivat ne sitten moitteita tai kehuja. Toiminnan perusdynamiikka oli samankaltainen, vaikka aikakaudet ja foorumit erilaisia olivatkin. Vennamon ominta ympäristöä olivat tupaillat ja seuraintalot, Soinille raviradat, kauppakeskukset ja jäähallit, Halla-aholle blogit, Twitter ja Facebook.

Jos voisi yhdistää Vennamon, Soinin ja Halla-ahon parhaat puolet, syntyisi todellinen suomalaisen populismin Teräsmies. He ovat kukin vuorollaan ja omalla omintakeisella tyylillään osoittaneet, että poliittisesta valtavirrasta erottumalla ja sitä rajusti haastamalla on Suomessa mahdollista kerätä satoja tuhansia ääniä. Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra on epäilemättä tarkkaan opiskellut edeltäjiensä poliittiset strategiat ja taktiikat. Vaikka hän on monessa suhteessa hyvin erilainen persoona ja poliitikko heihin verrattuna, myös häneltä löytyvät suomalaisen populistijohtajan tärkeimmät perusominaisuudet eli hyvä itsetunto, horjumaton luottamus omaan asiana, esiintymistaito ja tietty immuunius ankarallekin arvostelulle. Toisin kuin aikanaan Vennamolla ja myöhemmin Soinilla, Purralla on myös tarkka kriittinen näkemys siitä, miten populistipuolueen ei pidä toimia, jos se aikoo kannatuksensa säilyttää. Halla-ahosta oppiminen on tässä suhteessa vaikeampaa, sillä hän ei juurikaan suuria virheitä tehnyt, kun puolueen kannatuskehitystä käyttää mittarina.

 

Liberaalia ajattelua edustavat perussuomalaisten kriitikot politiikan, median, tutkimuksen ja kulttuurin parissa eivät aina vaikuta ottavan huomioon sitä mahdollisuutta, että on kysymyksiä, joissa perussuomalaisten ajattelu saattaa olla paljon lähempänä keskivertokansalaista kuin heidän omansa. Suomalaisten äänestäjien joukosta löytyy valtava mielipiteiden kirjo. On monia sellaisia suomalaisia, joiden mielestä Suomen ei todellakaan pitäisi pyrkiä ilmastonmuutoksen torjunnan suurvallaksi tai osoittaa minkäänlaista solidaarisuutta, rahan lähettämisestä puhumattakaan, omaa talouttaan hulttiomaisesti hoitaneille euroalueen valtioille. On myös monia, joiden mielestä monikulttuurisuus ei ole minkäänlainen rikkaus ja jotka eivät haluaisi yhtään enempää maahanmuuttoa. Kaikki eivät näe sitäkään viisaana, että Suomi EU:n kautta osallistuu Unkarin ja Puolan hallintojen rankaisemiseen, vaikka nämä oikeusvaltioperiaatetta venyttäisivätkin, koska näkevät sen näiden maiden sisäisenä asiana.

 

Suomessa asuu paljon ihmisiä, jotka eivät koe seksuaalivähemmistöjen oikeuksia omassa elämässään millään tavalla olennaisina asioina ja jotka pitävät kehotuksia ”juhlistaa erilaisuutta” lähinnä ärsyttävinä. Kaikki eivät ymmärrä, mitä vaikkapa sukupuolen korjaamisella tarkoitetaan eivätkä siten myöskään osaa nähdä sitä ihmisoikeutena. Kaikki eivät jaksa innostua keskustelemaan siitä, kuinka paljon sukupuolia on, kun he itse pärjäävät omassa elämässä aivan hyvin kahdella. On monia, joiden mielestä väitteet Suomen ”rakenteellisesta rasismista” ovat käsittämättömiä ja joille vaatimukset ”etuoikeuksien tiedostamisesta” ja ”väistämisvelvollisuuksien noudattamisesta” näyttäytyvät naurettavina. Heidän mielestään puheet Suomen ”liiasta valkoisuudesta” ovat yhtä älykkäitä ja tarpeellisia kuin pohdinnat Afrikan liiasta mustuudesta. Moni näistä suomalaisista kokee elävänsä jossain aivan muussa todellisuudessa kuin se, joka valtamedian palstoilta avautuu.

 

Monet tuhahtavat epäuskoisina kuunnellessaan, kuinka antifasistisen marssin osallistujat huutavat kuorossa ”ei natseja Turkuun, ei natseja minnekään”. Heidän historiatietämyksensä mukaan natsit lähtivät Turusta 1944 ja Berliinistäkin pian sen jälkeen. He pohtivat, miksi täytyisi pitää rohkeana mahtipontisten iskulauseiden säestämää retorista taistelua yli 75 vuotta sitten olemasta lakannutta ideologiaa vastaan. On paljon kansalaisia, jotka eivät pysty näkemään vihapuhetta yhtenä nykypäivän Suomen suurimmista yhteiskunnallisista ongelmista. He eivät ole havainneet todisteita niistä väkivaltaisuuksista, joita vihapuheen väitetään hetkenä minä hyvänsä käynnistävän. Monet miettivät, miksi suomalaisten pitäisi tuntea kollektiivista syyllisyyttä rasismista, kun maalla ei historiassaan ole ollut siirtomaita, orjuutta eikä määrältään suuria etnisiä vähemmistöjäkään.

 

Monet ihmettelevät ilmastotoimien nostamista kansallisen politiikan tärkeimmäksi asiaksi, kun Suomen osuus globaaleista fossiilisten polttoaineiden käytöstä johtuvista hiilidioksidipäästöistä kuitenkin on vain runsaan promillen luokkaa. On paljon sellaisiakin suomalaisia, jotka eivät halua median opastavan heitä siinä, mitä mieltä heidän sopii asioista olla. Miksi pitäisi omaksua edistyksellinen mielipide jossain sellaisessa asiassa, joka ei näy omassa elämässä millään tavalla? Miksi pitäisi olla kiinnostunut ja muodostaa mielipiteitä jostain yhteiskunnallisesti verrattain marginaalisesta asiasta, johon ei ole minkäänlaista henkilökohtaista kosketusta, kuten vaikkapa transseksuaalisuudesta.

 

Edellä kuvatun kaltaisia suhtautumistapoja pidetään nykyilmapiirissä vähintäänkin ”ongelmallisina”, todennäköisesti paljon pahempinakin. Monet niistä ovat sellaisia, ettei esimerkiksi mikään suuri suomalainen sanomalehti ottaisi niitä edustavaa mielipidekirjoitusta julkaistavakseen. Monet sellaiset käsitykset ja toimintatavat, jotka vielä parikymmentä vuotta sitten olivat yleisesti hyväksyttyjä ja laajasti jaettuja, ovat muuttuneet tuomittaviksi. Vastaavasti useat sellaiset käyttäytymismallit, joita vielä muutama vuosikymmen sitten pidettiin oudoksuttavina ja jopa perversseinä, ovat nyt täysin normaaleja ja jopa ihailtuja. Tämä muutos on tehnyt arvoliberalismin ja arvonkonservatismin välisestä vastakkainasettelusta yhden aikamme olennaisista poliittisista ristiriitaulottuvuuksista.

 

Perussuomalaiset suuntaavat viestinsä juuri edellä kuvatun kaltaisia mielipiteitä omaaville kansalaisille. Heitä on paljon, vielä paljon enemmän kuin perussuomalaisten äänestäjiä. Puolue on jo Timo Soinin ajoista aistinut tarkoin sen hiljaisen protestimielialan, jonka monet suomalaiset suhteessa edistykselliseen, tiedostavaan ja itseään suvaitsevaiseksi kuvailevaan yksilönvapautta korostavaan liberalismiin ovat omaksuneet. Juuri heitä Riikka Purra tarkoitti, kun hän Seinäjoen puoluekokouksen linjapuheessaan totesi, kuinka ”monet ihmiset todella ovat kyllästyneitä”. Perussuomalaiset on päämäärätietoisesti ja voimakkaasti asemoinut itsensä monikulttuurisuusideologian ja suvaitsevaisen liberaalin valtavirran vastavoimaksi. Se kritisoi arvoliberaaleja naiivista idealismista ja oman ajattelun hyveellisyyttä mainostavasta narsismista. Perussuomalaisten näkemyksessä ”suvaitsevainen kupla” on keskinäisen kehun kerho, jossa ylistetään rohkeiksi, uskaliaiksi ja ennakkoluulottomiksi ja omaperäisiksi ajatuksia ja tekoja, jotka eivät todellisuudessa vaadi minkäänlaista rohkeutta tai omaperäisyyttä, vaan ovat pikemminkin samalla tavalla ajattelevien yleisölle suunnattuja liturgisia performansseja.

 

Perussuomalaiset ilmiselvästi tuntee sen maaperän, josta se kannatusta pyrkii hankkimaan. Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn, European Social Surveys -tutkimuksen, Pellervon taloustutkimuksen, Talous ja nuoret -organisaatio TAT:n ja monien muiden tahojen toteuttamista arvo- ja asennetutkimuksista on selvästi nähtävissä, että Suomessa on edelleen huomattava määrä ihmisiä, jotka ajattelevat kansallismielisesti, kannattavat perinteisiä arvoja, pitävät yleisen edun toteutumista yksilönvapauksia tärkeämpänä, suhtautuvat maahanmuuttoon varauksellisesti ja katsovat poliittisten päätöksentekijöiden vieraantuneen tavallisten ihmisten arjesta.

 

Kansanedustaja Riikka Purra valittiin Jussi Halla-ahon seuraajaksi Perussuomalaisten johtoon elokuussa 2021. Kuva: Perussuomalaiset

 

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä purkaa kirjassaan suomalaisten puolueiden kannatusmuutosten syitä. Kuva: Otava

Artikkeli on poiminta kirjasta Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla, Markku Jokisipilä, Otava, 2021.