Näin Veskusta tuli Uuno -luettua

Uunon vaimoa esittävä Marjatta Raita (vas.), Uuno ja anoppia esittävä Marita Nordberg.

 

Tuomas Marjamäki

kirjasta Uuno on numero yksi

 

Sunnuntai-iltana 3. tammikuuta 1971 Spede Pasanen – kuten varmaan jokainen television omistanut kansalainen – avasi vastaanottimen kotonaan Helsingin Lauttasaaressa seuratakseen Suomen ensimmäistä Lotto-arvontaa.

 

Spede oli lapsesta pitäen ollut innostunut erilaisista peleistä, varsinkin jos niihin liittyi vielä mahdollisuus pieneen rahapalkintoon. Italissa kehitetyn uuden onnenpelin palkintosummat eivät tosin olleet pieniä. Viidelläkymmenellä pennillä sai yhden lottoruudukon eli kuusi ruksia neljänkymmenen numeron joukkoon. Jos lottokone sattui arpomaan suorassa lähetyksessä juuri nuo kyseiset numerot, elämä muuttui kertaheitolla. Loton ensimmäinen päävoitto oli lähes 350 000 markkaa – myöhemmin miljoonia.

 

Spede saattoi hyvinkin hekumoida oton ainoalla täysosumalla tai jopa riidellä tulevien voittorahojen käyttötarkoituksesta vaimonsa Pirjon kanssa. Tuona iltana häntä ei onnistanut, mutta varmaan juuri silloin hänen mielessään alkoi kyteä varsinainen jättipotti.

 

Spede mietti kuumeisesti sketsiaiheita omaan tv-ohjelmaansa, ja Lotto jos mikä tarjosi ajankohtaisen sellaisen. Hän siis kehitteli idean pariskunnasta, joka kinasteli jo etukäteen, miten lottorahat sijoitettaisiin. Samalla hän sai käytettyä yhden aiemman ideansa.

 

-Kerran Lapissa sain ajatuksen istuvasta tirolilaisesta matikkakoirasta. Siis sellaisesta, joka istuu avannon vieressä ja alkaa heti jodlata, kun näkee kalan, Spede kertoi.

 

Hänen kirjoittamaansa sketsiin tarvittiin mies ja tämän vaimo. Jälkimmäistä sai näytellä Marjatta Raita, joka oli juuri liittynyt Spede Show’n vakionäyttelijöiden kaartiin. Porissa syntynyt, mutta Turussa varttunut Marjatta oli näytellyt Helsingin kaupunginteatterissa vuodesta 1965 alkaen. Hieman tosikon ja kärttyisän vaimon roolin Marjatta hoitaisi varmasti luontevasti, Spede ajatteli.

 

Hetken verran Spede harkitsi näyttelevänsä itse lottopariskunnan aviomiestä, mutta päätti antaa roolin kuitenkin Vesa-Matti Loirille. Hänellä kun oli ainutlaatuinen kyky saada dialogi elämään. Veskun ja Marjatan keskinäinen kemiakin toimi paremmin kuin Speden ja Marjatan välillä.

 

Myöhemmin Spede kiisti edes harkinneensa kyseisen roolin esittämistä – roolin, josta vähitellen kehittyi Uuno Turhapuro.

 

-Sellainen ei edes juolahtanut mieleeni. Loiri on yksinkertaisesti niin hyvä Uunona, eikä minulla ole sellaisia ambitioita, että haluaisin kirjoittaa vain itseäni varten. Esimerkiksi Spede Show’ssa annoin kaikki parhaat tekstit Veskun suuhun lähtien siitä periaatteesta, kuka mitäkin osaa parhaiten tehdä. Itse olen Turhapuroissa ollut lähinnä vain sivuhahmo ja Uunon hommien auttelija, Spede vakuutteli UT – Tutkimusretkiä Uunolandiaan -kirjan haastattelussa.

 

Vesku Loiri oli ollut Speden touhuissa mukana jo kolmen vuoden ajan. Hänet pestattiin elokuvaan Noin seitsemän veljestä (1968) alun perin pieneen huovin rooliin, jota ensin tarjottiin ”laulavalla kasakalle” Viktor Klimenkolle.

 

Ohjaaja Ere Kokkonen tiesi Vikin esiintyvän ravintola Kaisaniemessä ja kävi show’n jälkeen hänen juttusillaan. Ere kertoi hänelle tarjottavasta roolista, mutta sai tylyn vastauksen.

 

-Kai sä, Ere, ymmärrät, että tämä on aivan liian pieni rooli minulle?

 

Viktor Klimenko oli 1960-luvun lopussa kovassa nosteessa ja saikin lopulta suuren roolin Matti Kassilan elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu! Sen jälkeen häntä ei valkokankaalla nähty lähes neljäänkymmeneen vuoteen: Viki tuli uskoon ja esittää edelleen enimmäkseen hengellistä musiikkia.

 

Kuullessaan Vikin antaneen pakit Spede ehdotti huoviksi Vesku Loiria. He olivat tutustuneet edellisen vuoden teatteripäivillä ja päätyneet Speden kotiin Laukkaniemeen tyhjentämään lentokoneesta pihistettyjä miniviinapulloja.

 

-Siis se Lapualaisoopperan Vesa-Matti Loiri? Äh, sehän on sellainen protestilaulaja, Ere ja Jukka Viinanen vastustelivat.

 

He kaikki olivat yhdessä naureskelleet paatoksellisille nuorille, jotka esittivät Kaj Chydeniuksen protestilauluja. Vesku Loirillekin. Spede ei voinut sietää vasemmistolaisia, ja heitä ivatakseen hän oli Simo Salmisen kanssa kehittänyt oman Rotestilaulun.

 

Spede kuitenkin näki Veskun lahjakkuuden kaiken tämän läpi eikä miettinyt hänen poliittista kantaansa, jollaista Veskulla tuskin olikaan. Nuori mies lupautui huoviksi ja osoittautui ilmiömäiseksi esiintyjäksi. Vesku sai improvisoida roolissaan mielin määrin ja hänen osaansa paisutettiin huomattavasti alkuperäistä suuremmaksi. Se olisi ehkä lopulta kelvannut Vikillekin.

 

Suomen elokuvahistoria voisi näyttää kovasti toisenlaiselta, jos Viktor Klimenko olisi suostunut Eren tarjoukseen. Samoin kaikki olisi saattanut mennä toisin, jos Spede olisi itse näytellyt kirjoittamassaan lottovoittosketsissä.

 

Vesku Loiri sai seuraavissa elokuvissa vielä suurempia rooleja ja hänet kiinnitettiin myös Spede Show’hun. Hänestä tuli valtakunnan ykköskoomikko, jolle Spede antoi mielellään tilaa ja vetäytyi samalla itse syrjemmälle. Siksi syntyi myös Uuno Turhapuro.

 

Varsinainen hahmo oli kuitenkin ollut Speden mielessä jo ennen Veskuun tutustumista. Hänellä ei vain ollut selvää mielikuvaa siitä, millainen tuo hahmo olisi.

 

-Minua on aina kiinnostanut tällainen hyvin toimeen tuleva mieshenkilö, jonka ei tarvitse kovin paljon puuhailla. Sellainen, joka tulee toimeen muutenkin – siis selittämällä. Olipa homma miten pieni tai iso tahansa, sitä ei tarvitse tehdä, jos viikon verran valmistautuu. Siis ajatus siitä, että tällainen tyyppi käyttää niin paljon työtä sellaisen selityksen rakenteluun, että sen avulla välttää varsinaisen homman. Tuosta selittämisestä itsestään tuli varsinainen pääasia, Spede selitti Uunolandiassa.

 

Speden sanat tulevat vahvistetuiksi, kun lukee hänen nuoruudenkirjoituksiaan. Nuori Pertti Pasanen kirjoitti jo lyseovuosinaan ainekirjoituksia ja pakinoita, jotka sisälsivät hänen myöhempiä sketsejään ja Uuno-elokuvia muistuttavaa dialogia. Tarinoiden sankarit olivat yleensä hieman näsäviisaita, opettajia tai muita auktoriteetteja vastustavia miehiä, joilla oli takataskussaan aina pitkä selitys kaikkiin tekemisiinsä.

 

Samanlaisia tyyppejä hän toisti 1950-luvun lopulla radiohupailuissaan. Tunnetuin niistä oli Papukaija G. Pula-ahon hahmo, jota Speden itsensä esittämä radioselostaja haastatteli. Pula-ahon seuraajana voidaan pitää Pentti Siimeksen näyttelemää isälleen viisastelevaa taaperoa. Nämä keskustelut muistuttivat jo paljon Uuno Turhapuron rönsyilevää filosofiaa.

 

Aivan tarkkaa ajankohtaa Veskun ja Marjatan näyttelemän mies ja vaimo -sketsin ensiesitykselle ei taideta löytää. Aikaisintaan tammikuussa 1971 se oli, todennäköisesti hieman myöhemmin. Aivan varmasti sketsi esitettiin televisiossa 12. syyskuuta 1971, jolloin kyse oli ilmeisesti uusinnasta. Mainostelevision ohjelmat kuvattiin kalliille kaksituumaisille videonauhoille, jotka käytettiin moneen kertaan ja aiemmin nauhoitetut ohjelmat katosivat. Suuri osa Spede Show’n sketseistä kuitenkin säilyi jälkipolville.

 

-Syksyisin kokosimme Speden sketseistä koosteohjelmia Parhaat palat, joita pidettiin varalla, jos uusi ohjelma ei valmistuisikaan. Näin myös tapahtui usein. Säilyneet sketsit ovat peräisin juuri näistä koosteohjelmista, kertoo Spede Show’ta ohjannut Inkeri Pilkama.

 

Vielä ensimmäisessä sketsissä pariskunta ei ulkonäkönsä puolesta juuri eronnut tavallisista suomalaisista: Veskulla oli valkoinen poolopaita, Marjatalla kukkakuvioinen mekko ja nahkasaappaat. Minkäänlaista maskeerausta kummallakaan ei ollut, ei myöskään nimeä.

 

Valtakunnankuulu sanailu alkoi, kun vaimo luki lehteä ja totesi ”no ei uskois”. Miestä älähdys ärsytti, sillä lehteen kirjoitetut asiat piti uskoa joka sana tai muuten voitiin lopettaa lehtien tilaaminen.

 

-No mutta katto nyt itte tätä. Tässä sanotaan, että yks ämmä on voittanut lötössä satatuhatta markkaa. Ja nyt se ei tiedä mitä se rahoillaan tekis.

-No vähän sama tilanne on sunkin kohallas.

-Miten niin?

-No. Otetaan esimerkki. Jos mää nyt esimerkiksi annan sulle kolme markkaa. Mä olen aivan visurin varma siitä, että huomenna kun sä tulet kotiin, niin sä et tiedä hevon helkkaria siitä mihin sä olet rahas tunkenut. Joka ainoa penni on mennyt kolmesta markasta, se on jämpti niin.

-No kyllä mä nyt tietäisin mitä mä rahalla tekisin. Jos mä voittaisin satatuhatta niin mä ostaisin… minkkiturkin!

-Jaaha,just juu… Mä saisin kävellä tässä sanonko minkä värisessä berbeerissä.

-Tietysti. Mutta kato kun sä kulkisit viis askelta mun jäljessäni niin se ei niin paljon haittais.

 

Mies pillastui totaalisesti, kun kuuli vaimonsa ostavan loppurahoilla auton – kaiken lisäksi vihoviimeisen romun, Rutinoffin. Todellisuudessa tämän merkkisiä autoja ei ollut olemassakaan, mutta sillä saatettiin viitata itäisen naapurimaan suosikkikoslaan Ladaan.

 

-Rutinoff, sehän on aivan karmea vehe! Olis hauska nähdä lähdön jälkeen, kun vaimo, armas rouva, kömpis minkkistoola päällä sinne auton alle korjaamaan vaikka sanotaan nyt pakoputkea. Se on nimittäin Rutinoffissa läkkipeltiä. Kysysit säkin vähän mun mielipidettä autokaupoista ennen kuin lähdet autoja ostamaan. Mullehan nauraa kaveritkin, kun kuulevat, mitä sä oot ostanut meidän rahoilla.

-Meidän rahoilla! Kuule sulla on aika omituinen käsitys mun rahoista ja meidän rahoista.

 

Vaimon mielestä hänen lottoamansa rahat kuuluivat hänelle itselleen ja samalla myös päätösvalta siitä, miten rahat käytettiin. Mies ei tätä hyväksynyt, vaan ilmoitti avioliiton olevan ohi. Lopulta hän kuitenkin päätti vastata samalla mitalla.

 

-Hyvä on. Lähdenpä tästä ostamaan muutamat raha-arvat ja löttäämään. Ja sinä et niihin rahoihin, ämmä, koske. Se on vissi juttu se! Ensimmäiset miljoona markkaa minä panen ihan vain ryyppäämiseen, ryyppään miljoonan. Seuraavat satatuhatta, niillä mä ostan kaikenlaista kivaa itselleni tosta vaan.

-Auton vai?

-Minä en rahoijani sellaiseen pilipalihommaan pane, se on varma. Mää… ostaisin luultavasti tuollaisen istuvan tyrolilaisen matikkakoiran ja lähtisin sen jälkeen sen kanssa mehtälle. Kattos, metsän rauhaan saavuttais, menisimme metsikön läpi, näkisimme järven siellä. Silloin istuva tyrolilainen matikkakoira lähtee juoksemaan jäätä kohti, menee suurin piirtein siihen keskustaan ja alkaa jodlata: järven poikki matka vie, jolaladiuu jolaladiuu, seuranani ahvena lie, jolaladiuu… Matikka kuulee, kun koira jodlaa ja lähtee uimaan ääntä kohti. No minäpä ovelana olisin siinä vieressä, istuisin jakkaralla ja haulikolla posauttaisin matikkaa päähän, kun se tulee lähelle. Mitäs sanot, häh?

-Hullu! Eihän sellaista koiraa olekaan!

-Kohta on. Mä vaan panen jätkät kouluttamaan sellaisen. Ja se onkin sellainen koira, joka jodlaa ja kovaa. Ja kerää matikoita niin vietävästi. Ja niistä sinä et syö yhden ainoaistakaan. Ne on minun rahoillani hommattuja matikoita ne.

 

Kuten valveutunut lukija huomaa, jo ensimmäisessä dialogissa miehessä näkyi paljon Uuno Turhapuroa muistuttavia piirteitä. Veskun esittämän hahmon selittelytaito ja mielikuvituksellinen tajunnanvirta oli suorastaan ilmiömäistä. Toki myös Marjatta Raita vaikutti suuresti tulevalta Elisabeth Turhapurolta.

 

Sketsi upposi kansaan kuin häkä, ja Spede kirjoitti pariskunnalle lisää sujuvaa sananvaihtoa. Aiheina olivat muun muassa maksamatta jäänyt puhelinlasku, kirjekurssilla hankitut diplomi-insinöörin paperit ja jääkaapin täyttäminen lihalla. Uuno myös esitti sohvansa takaa erilaisia tv-ohjelmia peruukkeja päässään – vitsi käytettiin uudelleen 25 vuotta myöhemmin Uuno Turhapuro -televisiosarjassa.

 

Mies sai pian nimen Usko, sillä joku nimi hänellekin piti keksiä. Kun hahmon suosio kasvoi ja yleisö halusi sketsejä lisää, Spede halusi miettiä nimeä tarkemmin. Silloin hän muisti kuopion lyseosta oman saksanopettajansa Uuno ”Uki” Hiltusen, joka suorastaan kiusasi nuorta Petrri Pasasta ottamalla tämän silmätikuksi ja kohdistamalla häneen henkilökohtaisuuksiin menevää julmuutta.

 

-Pasanen ei koskaan saa valkolakkia, Uki oli uhonnut, eikä Spede koskaan unohtanut hänen sanojaan.

 

Hän joutui pakenemaan Ukin julmuutta Iisalmen lyseoon, jossa saikin kirjoitettua itsensä ylioppilaaksi.

 

Uuno Hiltusen ja Uuno Turhapuron yhteyttä Spede ei koskaan kommentoinut, mutta eipä kyllä kiistänytkään. Mistään kunnianosoituksesta ei ollut kyse, vaan silkasta ivasta. Uunon kaverille, ensimmäisessä elokuvassa esiintyneelle Lettusellekin Spede antoi nimen ilkeämielisen matematiikanopettajansa mukaan.

 

Uuno-nimitys esiintyi Nykysuomen sanakirjassa, jossa merkitykseksi selitettiin ”tyhmä, hölmö, tomppeli tai tollo”. Mitä taas italian kieleen tulee, nimi oli enteellinen. Uno on numero yksi – ja niin oli myöhemmin Uunokin monella mittarilla mitattuna.

 

Sukunimen piti Speden mielestä olla kaksiosainen ja jollakin tavoin Uunoa kuvaava. Turhapuro oli erinomainen nimi, se oikein alleviivasi turhuutta ja mitättömyyttä. Puro on jokea vaatimattomampi ja tässä tapauksessa vielä totaalisen turhaksi nimetty. Jos oikein kaukaa haetaan, nimessä oli viittaus Vesku Loirin omaan sukunimeen. Vesku itse arveli oman sukunimensä juontuvan joen loirimisesta eli kiemurtelusta, ja löytyyhän Ranskastakin valtava Loire-joki.

 

Todennäköisimmin nimi oli kuitenkin vain muunnos johtaja Tässäpurosta, joka esiintyi vuonna 1971 valmistuneessa Spede-elokuvassa Kahdeksas veljes. Myöhemmin Uunoakin nimitettiin usein johtaja Turhapuroksi ilman vakuuttavia näyttöjä johtajakoulutuksesta.

 

Vaimon nimeksi tuli Elisabeth Turhapuro, omaa sukua Tuura. Sana tarkoittaa terällä varustettua sauvaa, jolla tehdään jäähän avanto.

 

Uunon ulkomuodosta saa kiittää Vesa-Matti Loiria, joskin toimeksianto tuli Spedeltä. Uuno-sketsien jatkuessa Spede halusi miehen näyttävän siltä, että olisi kunnolla rappiolla.

 

-Kato, tää tyyppi on ulkoisesti kauhean näkönen, mutta sen itseluottamus on niin suuri, ettei sitä kukaan aseta kyseenalaiseksi. Siitä ristiriidasta se huumori syntyy, Spede selitti Veskulle.

 

Tämä otti neuvosta vaarin ja paineli maskeeraamoon.

 

-Mä näin, että tää kundi on kuin vähän deekiksellä oleva klovni. Samaan tapaan kuin Hirttämättömissä Lonely Rider oli deekiksellä oleva sarjakuvahahmo. Mulla oli ajamaton parta, mutta se ei ollut vielä kovin paljon Uunon näköinen, Vesku muistelee.

 

Peilin edessä Vesku pörrötti hiuksensa pystyyn ja ryhtyi sitten maskeeraamaan itseään Hän vaalensi ihoa silmien yläpuolelta ja tummensi alapuolelta. Häivytti omat kulmakarvansa ja maalasi hieman ylemmäs neliönmuotoiset ”koiran laikut”. Nenän ja alahuulensa hän värjäsi punaiseksi, töpötteli leukaan ja poskille vahvan sänkiparran ja lopuksi vielä yhden etuhampaansa erityisellä hammaslakalla. Sittemmin hampaat harvenivat entisestään.

 

Uunon maskin tekeminen oli tarkkaa työtä. Pienikin virhe sai illuusion särkymään.

 

-Yhdessä Uuno-elokuvassa huomasin vasta kuvausten puolivälissä, että jokin oli vinossa. Tajusin, että kulmakarvat olivat liian keskellä. Oikea ilme oli poissa ja Uuno näytti aivan eri mieheltä, Vesku sanoo.

 

Joskus hän myös unohti piirtää ankkuritatuoinnin käsivarteensa, mutta sitä tuskin kukaan huomasi. Vielä 1970-luvulla tatuoinnit olivat Suomessa harvinaisia ja niitä harrastivat lähinnä vangit ja merimiehet. Ankkurikuvio herättikin kysymyksen, oliko Uuno jossain vaiheessa ollut merillä tai oliko hänellä rikollinen menneisyys. Tatuoinnin arvoitus ei koskaan ratkennut.

 

Koska Uuno syntyi mustavalkoiseen televisioon, ja myös viisi ensimmäistä elokuvaa olivat mustavalkoisia, meikki oli aluksi liioitellun voimakas. Myöhemmin värielokuvissa sitä lievennettiin.

 

Rähjäisestä olemuksestaan huolimatta Uunon vaatetus oli varsin sotilaallinen. Asuun kuuluivat risainen armeijan verkkopaita, harmaat pussihousut sekä kusiluistimet eli kasarmilla käytettävät vapaa-ajan jalkineet. Myöhemmin Uuno otti haltuunsa numeroa 54 olevat kengät, jotka näyttelijä Leo Lastumäki – pituus 195 senttimetriä – oli jättänyt MTV:n puvustamoon.

 

Housut pysyivät ylhäällä henkselien avulla. Ulos lähtiessään Uuno puki ylleen pitkän ja nuhruisen popliinitakin. Varusteisiin kuuluivat myös valkosankaiset aurinkolasit, jotka Uuno asetteli nenälleen hieman vinoon aina naisia hurmatessaan. Samalla hän kampasi sojottavat hiuksensa taakse vedellä tai syljellä, usein myös sytytti sikarin.

 

-Ensimmäisissä turhapuroissa Uuno poltti runsaasti tupakkaa, mutta silloin tupakointi oli yhtä yleistä kuin kahvinjuonti, huomauttaa Vesku Loiri, tupakkamies itsekin.

 

Kun habituksensa ja garderobinsa saanut Uuno Turhapuro astui ulos maskeeraamosta, se herätti heti ristiriitaisia tunteita.

 

-Ei, Vesku, ei! Huudahti ohjaaja Inkeri Pilkama kauhuissaan.

 

Spede myhäili hyvin tyytyväisenä.

 

-Jees, Vesku, jees!

 

Speden ensimmäiset elokuvat olivat menestyneet taloudellisesti, jokainen hieman edellistä paremmin. Jukka Virtasen ja Ere Kokkosen poistuttua kuvioista käyrä oli kuitenkin kääntynyt laskuun. Jotkut elokuvat jäivät niukasti voitolle, jotkut tuottivat roimasti tappiota.

 

Uuno-hahmon suosio televisiossa sai Speden miettimään, saisiko tyypin ympärille kyhättyä kokonaisen elokuvan. Hän kysyi mielipidettä Vesku Loirilta, joka ei lämmennyt ajatukselle. Mutta sitten hänelle puhuttiin järkeä toiselta taholta.

 

-Viihdyin tuohon aikaan Lenita Airiston seurassa ja ollessani hänen luonaan syömässä Lenita sanoi, että kaikki puhuivat Turhapuro-sketseistä. Se oli mulle yllätys, Vesku muistelee.

 

Silti hän ei uskonut lainkaan televisiosketsiä varten syntyneen hahmon vetovoimaan leffassa, mutta Spede piti järkähtämättä päänsä.

 

-Hän kutsui minut Lappiin mökilleen, jossa ideoimme käsikirjoitusta. Siinä vaiheessa usko alkoi kasvaa.

 

Vesku vietti pari viikkoa Speden Muoniossa sijaitsevalla, Mesopotamiaksi kutsutulla mökillä, jossa käsikirjoitus tehtiin melkein kokonaan valmiiksi.

 

Ensimmäisen elokuvan juoni oli sekava ja rakenteeltaan kuin sketsikokoelma. Spede oli kuitenkin tarkkana siinä, ettei mukaan otettu vanhoja vitsejä, vaan hän kehitteli Veskun kanssa kokonaan uusia.

 

Vaikka Uuno Turhapuron käsikirjoitus oli Speden nimissä, Vesku kantoi kekoon omat kortensa, useammankin. Aivan ensimmäiseksi hän kertoi ideansa linnunpöntöstä, jonka Uuno liimasi puuhun vahingossa väärinpäin, suuaukko runkoa vasten. Ongelma ratkesi, kun Uuno porasi puun läpi reiän, jonka kautta linnut pääsivät kotiinsa.

 

Samoin Vesku kertoi itselleen sattuneen tositapahtuman, joka sijoitettiin elokuvassa levykauppaan.

 

-Eräs myyjä oli ollut minua kohtaan ikävä, joten menimme kaverini kanssa liikkeeseen kostamaan. Kysyin myyjältä jotain niin epäselvästi mongertaen, ettei tyttö saanut puheestani mitään selvää. Pyysin hakemaan paikan johtajan, jolle sitten puhuinkin täysin normaalisti. Tyttö sai moitteet, kun ei ollut ymmärtänyt asiakasta.

 

Spede ja Vesku saivat materiaalin kasaan ja käsikirjoituksen nimeksi annettiin Uuno Turhapuro – jääkaapin varjoisalla puolella. Elokuvan valmistuessa loppukaneetti jäi pois ja ensileffa oli napakasti pelkkä Uuno Turhapuro.

 

Kuvaukset päätettiin järjestää seuraavana kesänä. Mukaan pyydettiin kaikki tähän asti tärkeimmät tekijät, Veskun ja Speden lisäksi Marjatta Raita ja Simo Salminen – sekä monta vuotta mököttänyt ohjaaja Ere Kokkonen, jonka Spede lupasi käydä hoitelemassa.

 

 

Uunon appiukkoa vuoristoneuvos Tuuraa esitti Tapio Hämäläinen.

Kolmikko Simo Salminen (vas.), Vesku Loiri ja Pertti ”Spede” Pasanen on tuttu kolmikko Uuno-elokuvista.

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Uuno on numero yksi, Tuomas Marjamäki, Docendo, 2021.