Selviydyin tsunamista -perheensä menettäneen tarina

Kesti hyvin pitkään, ennen kuin osasin iloita omasta henkiinjäämisestäni. Jos olen täysin rehellinen, tunsin todellista kiitollisuutta selviämisestäni vasta, kun poikamme syntyi, sanoo Andrea Eckstein.


 

”Ehkä selviämiselläni tsunamista oli sittenkin tarkoitus.”

Kesti vuosia ennen kuin Andrea Eckstein, 31, pystyi iloitsemaan elämästään ja henkiinjäämisestään. Hän oli 14-vuotias menettäessään vanhempansa sekä 18-vuotiaan isoveljensä Khao Lakissa vuonna 2004.

 

Andrea Eckstein

 

Äiti koputti bungalowimme ovelle. Oli tapaninpäivän aamu, kello oli noin kymmenen. Minä ja 18-vuotias veljeni Christoffer eli Toffe olimme majoittuneet kahden hengen bungalowiin ja vanhempani sen viereiseen. Nyt äiti hoputti meitä ylös, koska aamiainen korjattaisiin pian pois.

Khao Lakissa sijaitseva hotellimme oli aivan rannalla. Nousimme ja menimme terassille, jossa isä odotteli meitä. Saimme juuri syötyä, kun mereltä alkoi kuulua ihmeellistä ääntä. Horisontissa näkyi kummallinen valkoinen linja. Se hurisi tavalla, jota en ollut koskaan aiemmin kuullut.

Vesi oli vetäytynyt poispäin. Ihmiset pysähtyivät seuraamaan outoa ilmiötä. Kalastajat ryntäsivät hiekalla sätkivien kalojen perään. Jotkut lähtivät surffilautojensa kanssa pidemmälle merta kohden. Koirat juoksivat äkillisesti paljastuneella hiekalla.

Isä halusi, että pysymme terassilla ja seuraamme tilannetta kauempaa. Valkoinen linja tuli koko ajan lähemmäs. Pian huomasimme, että merelle ankkuroidut, isot alukset jäivät valkoisen massan alle. ”Nyt juostaan”, isä sanoi.

Hotellimme ranta-alueella oli bongaloweja kahdessa rivissä. Asettauduimme yhden bungalowin takarappusille, jotka olivat noin metrin verran maan yläpuolella. En tiedä, miksi emme paenneet kauemmas.

Alkuun seisoimme vieretysten isäni kanssa. Kuulin, että Toffe huusi äitiä kiirehtimään tai nousemaan ylös. Jälkikäteen olen arvellut, että ehkä äiti kaatui juostessaan. Pian he pääsivät meidän vierellemme.

Seisoin isän takana, eikä äiti nähnyt heti minua. ”Missä Andrea on?” hän kyseli hätääntyneenä. Isä vastasi minun olevan paikalla.

Pidin isää kädestä kiinni. Toisella kädellä puristin pilaria, joka oli kiinnitetty bungalowin kattoon. Vettä kertyi ympärillemme maata pitkin ja sen pinta kohosi nopeasti muutamissa sekunneissa. Paniikki oli järjetön.

Seisoin bungalowia ympäröineen kaiteen päällä ja yritin kurottautua mahdollisimman ylös. Sanoin isälleni, että rakastan häntä. Hän vastasi rakastavansa minua myös.

Yhtäkkiä aalto tuli päällemme sellaisella voimalla, etten pystynyt pitämään enää mistään kiinni. Otteeni irtosi isän kädestä ja tolpasta. Vajosin veden alle.

Se oli viimeinen kerta, kun näin perheeni.

 

Andrea Ecksteinilla ei ole kuvia perheen viimeiseltä matkalta, koska kuvat tuhoutuivat tsunamissa. Tässä perhekuvassa Andrea on seitsemänvuotias ja isoveli Christoffer 11-vuotias.


 

 

Perheeni piti lähteä lomamatkalle Floridaan. Petyimme pahasti, kun reissu jouduttiin perumaan äitini Harrietin työkiireiden vuoksi.

Olimme Toffen kanssa vihaisia. Äiti oli pahoillaan ja halusi hyvitellä pahan mielemme. Hän varasi perheellemme jouluksi lomamatkan Thaimaan Khao Lakista. Kukaan meistä ei ollut käynyt siellä aiemmin. Hän valitsi hienon spa-hotellin, ja odotimme reissua suurella innolla.

Lomaa edeltäneet pari vuotta olivat perheellemme raskaat. Lähipiirissämme oli kuolemantapauksia ja surua. Äiti sai veritulpan jalkaansa ja toipui siitä useamman kuukauden ajan. Vuoden 2004 keväällä isäni Timo putosi kotimme katolta alas, kun hän oli putsaamassa rännejä. Hän mursi kylkiluitaan ja toinen keuhko puhkesi. Samalla kun isän vammoja hoidettiin, hänen selästään löytyi kasvain, joka leikattiin.

Oli pitkään epävarmaa, voisiko isä tulla mukaamme matkalle. Viikkoa ennen Thaimaahan lähtöä hän sai lääkäriltä matkustusluvan. Hän ilahtui suuresti, kuten me muutkin.

Laskeuduimme Phuketin lentokentälle 17. joulukuuta. Perillä meitä odotti pettymys: hotelli olikin vielä täysin keskeneräinen eikä lainkaan sellainen kuin esitteessä oli luvattu. Äitini kovasti odottamat spa-palvelut puuttuivat ja kuntosali oli vielä rakentamatta. Muistan, miten paljon se harmitti äitiä, joka tunsi itsensä huijatuksi.

Onneksi hotelli oli hienolla paikalla rannalla, jota kävelimme paljon edes takaisin. Hengailimme uima-allasalueella, shoppailimme ja kävimme ravintoloissa. Jouluaatosta muistan vain välähdyksiä: hienon juhlaillallisen rannalla sekä näyttävän tulishow’n.

Ehdimme lomailla reilun viikon ennen kuin tsunami pyyhki kaiken alleen.

 

Minulla oli ihana ja turvallinen lapsuus. Vanhemmillani oli vaativat työt, mutta silti he raivasivat aikaa meille lapsille ja olivat läsnä ja kiinnostuneita puuhistamme, sanoo Andrea Eckstein.


 

 

Katsoin ylöspäin ja näin valon. Muistan ajatelleeni, etten halua kuolla näin. Uin itseni kaiken romun ja lian seasta pinnalle. Vesi oli kuljettanut minut lähelle vielä keskeneräisiä ja rakenteilla olevia hotellirakennuksia. Vedin itseni ylös läheiselle parvekkeelle. Kävelin tyhjän, vielä keskeneräisen betonirakennuksen sisällä ja kiipesin rappusia ylös seuraavaan kerrokseen. Huoneen nurkassa oli kaappi ja sen yläpuolella olevassa katossa reikä. Kiipesin kaapin päälle ja sitä kautta katolle.

Katolle oli kerääntynyt thaimaalaisia työmiehiä. Yritin puhua heille englanniksi, mutta kukaan ei ymmärtänyt minua. Muistan, miten vesi virtasi ympärillämme edestakaisin. Muutamien sivurakennusten katoilla näkyi joitakin ihmisiä. Jostain veden seasta bungalowin ikkunasta pilkotti naisen käsi, jossa oli rannekello.

Jossain vaiheessa thaimaalaiset työmiehet laskeutuivat katon reiästä takaisin alas. Yritin huutaa ja pyytää heitä odottamaan minua, mutta he jatkoivat matkaansa. Juoksin heidän peräänsä. Palasin takaisin parvekkeelle katsomaan, näkisinkö perhettäni. Pian hotellin johtaja tuli, otti minua kädestä ja sanoi, että en voi jäädä tänne.

Hän ohjasi minut ulos hotellialueelta ja kiipesimme ylös viereistä mäkeä. Ylläni oli pelkät bikinit ja pienet shortsit, muut vaatteet olivat huuhtoutuneet päältäni. Eräs mies antoi minulle jalkaani hotellitohvelit. Kohtasin yhden tutun suomalaisperheen samasta hotellista.

Ihmisiä kerääntyi yhteen. Siirryimme mäen toisella puolella olevalle tyhjälle rakennukselle, jonka alapuolella maan tasalla oli parkkipaikka. Sinne pystytettiin väliaikainen kriisikeskus. Saimme kyniä ja paperia ja ryhdyimme kirjoittamaan ylös kadoksissa olevien ihmisten nimiä.

Kriisikeskuksen vieressä meni tie, jonka varrella vietin paljon aikaa. Tarkkailin ohi ajavia autoja ja kulkevia ihmisiä. Yritin etsiä perhettäni kaikkien joukosta. Välillä joku huusi, että tulee uusi aalto. Juoksin taas korkeammalle suojaan ja palasin alemmas, kun vaara meni ohitse.

Ensimmäinen yö oli yhtä helvettiä. Yövyin samassa hotellissa asuneen perheen kanssa ja myös eräs ruotsalainen nainen otti tehtäväkseen huolehtia minusta. Nukuimme pyyhkeiden päällä maassa. Joka puolelta kuului itkua, niin lasten kuin aikuistenkin. Valtaosan perheenjäseniä oli kadoksissa.

Seuraava päivä oli maanantai. Muistin parhaan ystäväni numeron ulkoa ja pääsin soittamaan hänelle. Kerroin olevani hengissä ja pyysin häntä olemaan yhteydessä isovanhempiini.

Aamulla kohtasin sattumalta oppaamme, joka oli muutamaa päivää aiemmin kuljettanut meitä veneretkelle merelle. Minä, yksi suomalaismies ja toinen ulkomaalainen mies lähdimme hänen autokyydillään etsimään kadoksissa olevia läheisiämme. Miehet kyllä yrittivät maanitella minua jäämään pois. Olin jääräpäinen ja vaadin päästä kyytiin. Pelkäsin, että jotain voisi jäädä huomaamatta, jos en olisi itse mukana etsinnöissä.

Kävimme eri kriisikeskuksissa ja kappelissa, jonne oli jo viety kuolleita ihmisiä ruumispusseissa. Halusin käydä ne kaikki läpi. Tiesin, että epätietoisuus olisi jäänyt kalvamaan minua, jos en olisi saanut heti varmuutta, olisiko joku perheestäni siellä.

En epäröinyt hetkeäkään vaan tein kaikkeni, että löytäisin heidät. Säkkejä oli kymmeniä ja tutkin niistä jokaisen. Suurin osa oli aasialaisia, länsimaalaisia oli vain muutama. Etsintöjen jälkeen palasimme takaisin kriisileiriin tyhjin käsin.

Illalla meidät haettiin busseilla ja kuljetettiin Phuketiin hotellimajoitukseen. Olin edelleen saman tutun perheen kanssa.

 

Hyökyaalto aiheutti Thaimaassa valtavaa tuhoa Tapaninpäivänä 2004.


 

 

Phuketissa lääkäri tutki minut, mutta olin fyysisesti kunnossa. En saanut muita vammoja kuin naarmun oikeaan käteeni. Siitä on arpi jäljellä.

Samalla kun olin lääkärin vastaanotolla, puhelin soi. Soittaja oli äitini hyvä ystävä, joka työskenteli Finnairilla. En tiedä, miten hän onnistui paikallistamaan minut. Hän lupasi hoitaa minut pois Thaimaasta. Pääsin kotiin.

Puhuin isovanhempieni kanssa. Sanoin haluavani jäädä etsintöihin. He eivät suostuneet vaan halusivat minut äkkiä lentokoneeseen. Olin alaikäinen 14-vuotias, joten vaihtoehtoja ei ollut.

Tiistai-iltana istuin lentokoneessa matkalla takaisin Helsinkiin. Eräs lentoemäntä antoi minulle vaatteitaan ja muu matkustajahenkilökunta oli erittäin ystävällisiä. Joku istui vierelläni koko kauhean lentomatkan ajan.

Olin surullinen ja vihainen siitä, etten saanut jäädä paikalle etsimään perhettäni. Sen kahdentoista tunnin ajan yritin käsittää tapahtunutta. Reilua viikkoa aiemmin olin lentänyt Thaimaahan yhdessä perheeni kanssa.

Nyt oli ainoa, joka palasi.

 

Helsinki-Vantaan lentoasemalla minua olivat vastassa äitini vanhemmat sekä setäni ja enoni vaimoineen. Muistan huoneen, jonne meidät ohjattiin. Hetket, jolloin kaikki kyselivät asioita vuorotellen. Ja miten sitä seurasi epäuskoinen ja tuskallinen hiljaisuus.

En tiennyt kenen luokse menisin. Palaisinko takaisin kotiin Kauniaisiin yksin, tulisiko joku mukaani? Olisin halunnut mennä kotiin odottamaan perheeni löytymistä. Yhdessä isovanhempieni kanssa kuitenkin sovimme, että muuttaisin heidän luokseen Haukilahteen Espooseen.

Kävimme Toffen kanssa koulua, jossa yläaste ja lukio toimivat osittain samoissa tiloissa. Vuonna 2004 oli kahdeksannella luokalla, hän lukion kolmannella.

Jotkut oppituntimme olivat vierekkäisissä luokkatiloissa. Istuin usein käytävällä ja näin veljeni hengailemassa kavereidensa kanssa. Olin todella ylpeä, että juuri hän oli veljeni.

Hän oli minulle hyvin rakas, vaikka riitelimmekin joka päivä siitä, kumpi sai olla koulun jälkeen tietokoneella hänen huoneessaan.

En palannut kouluun heti ensimmäisenä joululoman jälkeisenä päivänä. Silloin koulussa kerrottiin oppilaille tapahtuneesta ja siitä, että Toffe oli yhä kateissa. Jo seuraavana päivänä menin normaaliin tapaan tunneille.

Kaikki tiesivät, mitä minulle oli tapahtunut. Ihmiset suhtautuivat minuun hyvin varovaisesti. Kukaan ei tiennyt, mitä minulle olisi sanonut.

Tuntui raskaalta, kun kovin moni koulussa ei kysynyt, miten jakselen. Olisin ehkä kaivannut enemmän tukea tai vaan tunteen, etten ole yksin. Ymmärrän, että tilanne oli kaikille vaikea. Moni ei varmasti uskaltanut kysellä minulta asioita, jotta en loukkaantuisi.

Pahimmalta tuntui katsoa, miten muiden elämä jatkui ja meni eteenpäin. Koulun käytävillä Toffen kaverit pyörivät kuten ennenkin, mutta veljeni oli poissa. Minun elämäni oli pysähtynyt. Pystyin ajattelemaan vain äitiä, isää ja Toffea.

Tapahtuneen jälkeen rutiinit olivat minulle todella tärkeitä. Ne loivat turvaa tilanteessa, joka muuten oli kestämätön.

Palasin hyvin pian tapahtuneen jälkeen käsipallotreeneihin. Aluksi isovanhempani epäröivät, miten jaksaisin pelata näin rankassa elämäntilanteessa.

Hyvin äkkiä huomasin, että se teki hyvää. Pääsin pelikentille, olin osa omaa vanhaa joukkuettani ja sain ajatukseni hetkeksi muualle. Ilman käsipalloa en olisi ehkä selvinnyt vaikeista kuukausista.

Urheilusta ja liikkumisesta tuli jo silloin minulle henkireikä. Urheilun avulla saan ajatukset hetkeksi muualle, ja keskityn vain siihen mitä olen tekemässä. Vieläkin lähden usein ulos kävelemään, jos minulla on ollut rankempi päivä. Raittiissa ilmassa kaikki tuntuu vähän paremmalta.

 

Viimeiseen hetkeen asti elättelin toivoa perheeni löytymisestä elossa. Luin mitä erikoisempia pelastautumistarinoita kookospähkinöiden varassa kelluneista ihmisistä. Ajattelin, että ehkä minunkin perheelleni olisi käynyt näin. Kenties aalto olisi kuljettanut heidät jollekin autiolle saarelle, jossa he odottivat pelastajia.

Mitä enemmän aikaa kului, sitä vahvemmin tiedostin, etten saisi heitä enää elävinä takaisin kotiin.

Ensimmäinen suru-uutinen tuli helmikuussa. Yleensä isovanhempani kuskailivat minua käsipallotreeneihin, mutta eräänä päivänä parkkipaikalla odottikin setäni. Hän käveli minua vastaan ja rutisti lujaa.

Setäni oli hoitanut yhteydenpitoa viranomaisten kanssa ja saanut tiedon, että isä oli löytynyt helmikuun 9. päivänä. Äitini tunnistettiin viikkoa myöhemmin.

Toffe löydettiin viimeisenä maaliskuun lopussa. Hän palasi Suomeen huhtikuussa.

Olin kolme kertaa lentokentällä vastaanottamassa heitä. Ainoa tavara mitä sain Thaimaasta, oli Toffen kaulakoru, joka hänellä oli kaulassaan. Se on minulla yhä tallessa.

Äiti oli kuollessaan 42-vuotias, isä 47. Toffen elämä jäi 18 vuoden mittaiseksi. Hautajaiset pidettiin 15. huhtikuuta. Vaikka suru oli suuri, oli kiitollinen, että sain heistä jokaisen kotiin. Moni jäi kadoksiin ikuisiksi ajoiksi. Nyt minulla on sentään hautapaikka, jonne voin käydä viemässä kynttilöitä ja muistelemassa yhteistä elämäämme.

 

Kesti vuosia ennen kuin Andrea Eckstein, 31, pystyi iloitsemaan elämästään ja henkiinjäämisestään. Hän oli 14-vuotias menettäessään vanhempansa sekä 18-vuotiaan isoveljensä Khao Lakissa vuonna 2004. Kuvassa Ecksteinien hauta Kauniaisissa.


 

 

Hautajaisten jälkeen toivoni muuttui voimakkaaksi vihaksi. Mieleeni jäi vain kysymys: miksi?

Miksi tämä tapahtui meidän perheellemme? Miksi olimme siellä? Miksi minä selvisin? Miksi minä jäin yksin? Jo silloin tiesin, etten saa koskaan näihin kysymyksiin vastausta. Me olimme siellä ja tämä tapahtui.

Lähes joka ilta soitin äitini puhelinvastaajaan. Halusin kuulla hänen äänensä. Soitin niin kauan, että liittymä sulkeutui.

Itkin usein öisin. Monen vuoden ajan isoäiti heräsi öisin itkuuni. Hän tuli vierelleni ja lohdutti. Usein itkimme yhdessä. Hän oli tukeni ja turvani.

Kun perheeni vielä eli, olin normaali murrosikäinen ja joskus paiskoin ovia suutuspäissäni. Mutta isoäitini ei muista, että olisin koskaan ollut ilkeä tai kiukutellut. Olin heille hyvin kiltti.

Hekin surivat omaa tytärtään, isääni ja toista lastenlastaan. Samalla he yrittivät pitää minua pystyssä. Tuimme toisiamme. Isoäitini on myöhemmin sanonut, ettei hän olisi ehkä selvinnyt, jos kukaan meistä ei olisi tullut takaisin.

Meillä oli hyvin lämpimät välit jo ennen katastrofia, mutta tietenkin minun muuttoni ja yhteinen surumme tiivisti suhdettamme entisestään. He ovat jo yli 80-vuotiaita ja soittelen heidän kanssaan päivittäin.

Olen todella kiitollinen kaikesta siitä hoivasta mitä heiltä olen saanut. Heidän ansiostaan olen täällä tänään.

 

Päiväkirjan kirjoittaminen oli minulle tärkein terapiamuoto. Se oli keinoni purkaa omia ajatuksiani ja pahaa oloani. Kirjoitin ensimmäisen merkinnän 26. tammikuuta 2005, kuukausi tapahtuneen jälkeen.

Kirjoitin ajatuksiani ja purin ikävääni erityisesti iltaisin ja öisin. Epätoivoni oli suurta. Moneen kertaan olen kirjoittanut toivovani, että minäkin olisin mennyt heidän mukanaan.

Kaksi vuotta sitten tapahtuneen jälkeen olin Teneriffalla isovanhempieni kanssa hiihtolomalla. Päiväkirja oli silloinkin mukanani. Kirjoitin näin:

 

Elämäni ei tule koskaan olemaan sitä mitä se oli ennen. En tule koskaan enää olemaan se sama Andrea kuin ennen. Helvetti, että minun pitää elää ilman teitä. Tämä on niin vaikeaa.

Koulussa muut puhuvat omista vanhemmistaan. Kertovat miten ihania ne ovat. Useimmiten seison vieressä, kuuntelen ja nyökkäilen. Yritän hymyillä. Ettekö ymmärrä, että se tekee kipeää?

Haluaisin vain kuolla. Nukahtaa, enkä koskaan tulla takaisin.

 

Jälkikäteen olen ollut tyytyväinen, että kirjoitin hurjimmatkin ajatukseni. Tekstien läpi käyminen tekee kipeää, mutta toisaalta olen niiden avulla voinut vertailla tuntemuksiani silloin ja nyt.

Päiväkirjani viimeinen teksti on vuodelta 2015. Viimeisimmät kirjoitukset ovat jo iloisempia ja toivorikkaampia. Tuntuu hyvältä nähdä konkreettisesti, miten paljon olen tässä ajassa päässyt eteenpäin tilanteesta, joka silloin tuntui niin epätoivoiselta.

 

Kaikkein pahin kipu helpotti hieman, kun yläasteen jälkeen aloitin lukion Espoossa. Uudet ympyrät ja kaverit tekivät elämästä kevyempää.

Silti siihen aikaan tukahdutin tunteitani shoppailemalla. Ostin joka viikko itselleni uusia vaatteita. En edes ehtinyt käyttää kaikkia ja valtaosaan jäivät hintalaput roikkumaan. Kai se oli jonkinlainen tapa turruttaa tunteitani. Sain vaateostosten tekemisestä mielihyvää ja ajatuksiani pois surusta. Ehkä se oli pakokeino ahdistuksesta.

Kävin myös terapiassa. Oikeanlaisen avun saaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Yhden terapeutin kohtasin pari kertaa, mutta kemiamme eivät kohdanneet. Hänestä huokui sääli tavalla, joka tuntui minusta ahdistavalta.

Muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen minut ohjattiin myös viikonlopun mittaiselle Punaisen Ristin leirille. Se oli suunnattu surun kohdanneille läheisille. Olin ryhmän vanhin, muut olivat lapsia. Olisin kaivannut ikäistäni vertaistukea.

Sen jälkeen pääsin äitini parhaan kaverin kautta juttelemaan psykologille. Hänen luonaan oli mukava käydä ja juttelin hänelle mielelläni. Vuoden jälkeen lopetin, koska ymmärsin ettei kukaan voi auttaa minua. Asioista puhuminen helpottaa, mutta mikään ei saa pyyhittyä tapahtunutta pois.

Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miksi meille perheenjäseniään tsunamissa menettäneille lapsille ei järjestetty yhteistä kriisiterapiaa. Tiedän, että meitä oli useita. Olisin halunnut tavata ihmisiä, jotka olivat samassa tilanteessa ja tiesivät, mitä käyn läpi. Kukaan muu ei voi koskaan ymmärtää sitä, vaikka kuinka yrittäisi.

 

Elämäni sai uuden suunnan, kun aloin vuonna 2010 opiskella luokanopettajaksi Vaasassa. Paikkakunnan vaihto ja uudet ympyrät tekivät hyvää. Viiden vuoden ajan nautin opiskelijaelämästä ja juhlin paljon. Se tuntui kuin uudelta elämältä, jossa jokainen vastaantulija ei tiennyt, mitä minulle oli tapahtunut. Löysin jollakin tavalla taas elämäniloni.

Valmistuin opettajaksi vuonna 2015 ja tapasin seuraavana vuonna nykyisen puolisoni Maxin. Alkuun pelkäsin, ettei hän pystyisi rakentamaan kanssani yhteistä elämää, koska minulla on näin raskas taakka kannettavanani. Mutta hän jäi. Olen hänestä hyvin onnellinen.

Max tietää, ettei minulle tarvitse sanoa mitään surun hetkillä. Riittää, että hän pysyy vierelläni. Usein haluan olla kaikkein vaikeimpina aikoina yksin. Joskus se on haastavaa, sillä hän haluaisi auttaa. Välillä kaipaan kainaloon ja silitettäväksi. Max tietää, että kerron tarvitsenko tilaa vai omaa rauhaa. Hän on ollut valtavan suuri tuki minulle.

Maxin kanssa palasin myös Thaimaahan vuonna 2016. Olin aiemmin pohtinut sinne matkustamista. Vasta hänen kanssaan tuntui, että olin valmis ja olin löytänyt oikean matkakumppanin.

Ajattelin, että nyt oli aika voittaa pelkoni ja palata takaisin sinne, missä kaikki tapahtui. Käydä läpi kaikki vaikeat muistot uudelleen ja todeta, miten pitkälle olen elämässäni päässyt, vaikka olen elänyt surun keskellä.

Lomailimme Phuketissa, mutta Khao Lakiin en halunnut palata. Se olisi tuntunut liian raskaalta.

Matka ei ollut ahdistava, vaikka etukäteen sitä jännitin.

Ajoimme sattumalta saman Phuketissa sijainneen hotellin ohi, jonne meidät tuotiin Khao Lakista. Tietysti myös rannat ja meri muistuttivat tapahtuneesta.

Tapaninpäivänä ostimme riisipaperilyhtyjä, jotka lähetimme taivaalle perheeni muistoksi.

Matkan jälkeen olin jollakin tavalla tyytyväinen ja helpottunut. Tuntui, että enää minun ei tarvitse palata sinne.

 

Asuin isovanhempieni luona 18-vuotiaaksi asti, kunnes ostin oman asunnon samasta taloyhtiöstä. Halusin pysyä heidän lähellään itseni, mutta myös heidän vuokseen.

Pian tsunamin jälkeen laitoimme perheemme omakotitalon Kauniaisissa vuokralle. Hetken aikaa harkitsin myös talon myymistä. Perheemme koti tuntui kaikkein suurimmalta ja konkreettisimmalta muistolta, joten en halunnut luopua siitä kokonaan.

Talo oli vuokralla kymmenen vuoden ajan. Tammikuussa 2017 viimeisin vuokrasopimus päättyi ja minun tuli aika pohtia, mitä tekisin talolle. Päätimme Maxin kanssa, että remontoisimme rakennuksen ja muuttaisimme siihen itse.

Alkuun ratkaisu mietitytti minua. Pohdin, oliko talossa liikaa muistoja. Mutta sitten ajattelin, että voisimme ainakin kokeilla, miten elämä siellä sujuisi. Kunnostimme uutta kotiamme puolen vuoden ajan ja pääsimme muuttamaan sinne kesällä.

Tähän asti olemme viihtyneet hyvin. Vaikka itse talo on remontoitu täysin, olen säilyttänyt lähes kaikki vanhempieni huonekalut. Jollakin tavalla minusta tuntuu, että he ovat kodissamme läsnä. Ajatus lohduttaa. Vaikka he eivät ole konkreettisesti enää täällä, tuntuu kuin he seuraisivat minun elämääni jollakin tavalla.

 

Minulla oli ihana ja turvallinen lapsuus. Vanhemmillani oli vaativat työt, mutta silti he raivasivat aikaa meille lapsille ja olivat läsnä ja kiinnostuneita puuhistamme. Isäni oli kommodori ja työskenteli Suomenlahden merivartioston komentajana. Äitini oli lääkeyrityksen toimitusjohtaja.

Erityisesti äiti teki viikolla todella pitkiä päiviä. Viikonloppuisin hän yritti kovasti kompensoida sitä viettämällä paljon aikaa meidän kanssamme. Teimme äidin kanssa paljon yhdessä ruokaa. Liikuimme ulkona ja lenkkeilimme. Isä seurasi usein käsipallopelejäni, sillä hän pelasi sitä itsekin nuoruudessaan.

Kävimme perheen kesken HIFK:n jääkiekkomatseissa. Meillä kaikilla oli omat kausikortit ja olimme innokkaita kannattajia. Vanhempani istuivat eri katsomossa ja me olimme broidin kanssa fanikatsomossa. Jälkikäteen olen osannut iloita siitä, että hän kelpuutti neljä vuotta nuoremman pikkusiskon seuraansa mukisematta. Kaikki nuoret kundit eivät olisi sitä sulattaneet.

Näen edelleen paljon unia perheestäni. Unissa he tapaavat mieheni ja keväällä 2020 syntyneen poikamme. Nykyään unet ovat rauhallisia. Vuosien ajan ne olivat painajaisia ja liittyivät katastrofiin: he kuolivat ja minä selvisin. Pikkuhiljaa löysin unissa keinon pelastaa heidät.

Unet tuntuvat todellisilta. Herätessäni minusta tuntuu kuin he olisivat sittenkin vielä olemassa. Ihan pienen hetken ajan pohdin, mistä ryhtyisin etsimään heitä. Minun on vieläkin välillä vaikea käsittää, mitä heille tapahtui.

 

Nuorempana tuntui hyvältä, kun joku kehui minua vahvaksi. Nykyään karvani nousevat pystyyn, jos joku sanoo minua reippaaksi selviytyjäksi. Minä en ole superihminen. En halua, että minua laitetaan sellaiseen lokeroon, koska kamppailen yhä suruni kanssa. Se kulkee mukanani aina. Yritän elää sen kanssa joka päivä.

Ennen äitiyslomaani työskentelin Espoossa ruotsinkielisen alakoulun luokanopettajana. Kerroin lapsille menettäneeni perheeni. Mielestäni oli tärkeää, että he tiesivät, miksi joinakin päivinä saatan olla surullisempi tai herkistyneempi.

On tärkeää viestiä muulle maailmalle, ettei koko ajan tarvitse olla reipas ja iloinen. Alamäkiäkin tulee. Joinakin päivinä tekisin mitä tahansa voidakseni antaa perheelleni halauksen.

Juhlapyhät ja syntymäpäivät ovat minulle edelleen hyvin vaikeita. Erityisen raskaita ovat äitienpäivät ja isänpäivät. Äidiksi tuleminen on mullistanut myös oman suruni. Omasta äitienpäivästä on vaikea nauttia, koska taustalla on niin voimakas kaipuu.

Iloitsen appivanhemmistani ja siitä, miten ihanasti he leikkivät poikamme kanssa. Samaan aikaan sattuu, etten näe omia vanhempiani siinä heidän vierellään. Tuntuu pahalta, että äitini, isäni ja veljeni eivät voi seurata lapseni elämän alkutaipaletta.

He eivät koskaan saaneet nähdä poikaamme. Hän ei saa oppia tuntemaan perhettäni. Se ajatus viiltää sydäntäni joka päivä. Samaa suren myös puolisoni kohdalla. Tiedän, että vanhempani rakastaisivat häntä varmasti.

 

Aika parantaa haavat. Elämä jatkuu. Ne ovat kaksi kauheinta lausetta, joita ei koskaan pitäisi sanoa surevalle. Olen kuullut ne vuosien varrella lukemattomia kertoja. Niiden sanoja ei koskaan tarkoita pahaa. Silti lauseet satuttavat.

Surevan kohtaaminen on hyvin vaikeaa. En aina itsekään tiedä mitä sanoa, jos tapaan ihmisen, joka on menettänyt läheisensä. Sanoja tärkeämpää on kertoa, että on tukena. Tehdä selväksi, ettei sureva ole yksin.

Lähipiirin on myös tärkeää ottaa vastuu siitä, että menee oven taakse tai soittaa. Palloa ei saa jättää surevalle, se on liikaa vaadittu. Yhteydenpito ei saa jäädä surevan kontolle.

Tapahtuneesta on kulunut pian 17 vuotta, eikä vieläkään kulu päivääkään, etten ajattelisi ja ikävöisi perhettäni. Suru menee aalloissa ja toivon, että se helpottaa jonakin päivänä.

Vuosia sisälläni ollut viha on laantunut. Se hävisi, kun ymmärsin, etten voi tehdä asialle mitään. Viha vaihtui suruksi ja kaipaukseksi.

Yritän olla iloinen ja jatkaa elämääni. Joinakin päivinä se on helpompaa, toisina hyvin vaikeaa. Välillä ikävä tulee yllättäen. Ja itku. Mutta se ei haittaa. Voin hyvin itkeä muidenkin edessä enkä häpeile tunteitani. Itkeminen puhdistaa ja helpottaa.

Tänä päivänä minulle tuo eniten lohtua se, että saan tehdä mielekkäitä asioita. Viettää aikaa oman perheeni kanssa, ulkoilla ja lenkkeillä koiran kanssa. Tavallinen arki tekee minut onnelliseksi. Ja tietoisuus siitä, että en ole yksin.

 

Kun olin lapsi, vanhempani sanoivat minulle joka ilta nukkumaan mennessä ääneen iltarukouksena Gud som haver barnen kär eli Ystävä sä lapsien -laulun ensimmäisen säkeistön.

Olen jatkanut perinnettä omalle pojalleni. Lausun sen ääneen myös itselleni nukkumaan mennessäni, vaikka en muuten ole kovin uskonnollinen.

Kuolema on luonnollinen osa elämää. En pelkää sitä, mutta ajattelen nyt elämän rajallisuutta oman poikani kautta – miten hän pärjäisi, jos minä tai mieheni kuolisimme?

Kesti hyvin pitkään, ennen kuin osasin iloita omasta henkiinjäämisestäni. Jos olen täysin rehellinen, tunsin todellista kiitollisuutta selviämisestäni vasta, kun poikamme syntyi.

Sen jälkeen olen ollut joka ikinen päivä kiitollinen, että saan seurata hänen kasvamistaan ja kehitystään. Ja siitä, että saamme Maxin kanssa olla yhdessä vanhempia rakkaalle pienelle pojallemme.

Ehkä selviämiselläni oli sittenkin tarkoitus.

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Lähtösi jälkeen – Kertomuksia surusta ja selviytymisestä. Anneli Juutilainen, Docendo, 2021. 

 

 

 

Andrea Eckstein osallistui MTV:n Selviytyjät-ohjelmaan vuonna 2012-2013.



 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Media kärsi tappion Gazassa

Hamas on miljardibisnes

Media levitti valheita Gazan ”nälänhädästä” -WSJ