Vaiettu suhde

Saksalainen sotilas ja suomalainen neitonen seurustelevat.
Helsinki 1941.07.03. SA-kuva

 

Noin tuhat suomalaista naista lähti jatkosodan lopulla vetäytyvien saksalaisjoukkojen mukana luhistumaisillaan olevaan Saksaan. Historiantutkija Anu Heiskanen kertoo kirjassaan Salateitse Saksaan asioista, joista vaiettiin Suomessa vuosikymmenien ajan.

 

24-vuotias konttoristi Doris palasi Suomeen heinäkuussa 1946 Puolan Gdyniasta eli entisestä Gotenhafenista suomalaisella rahtilaivalla Taalintehtaan satamaan, josta hänet passitettiin edelleen Hangon leirille. Helsinkiläinen Doris oli matkustanut sulhasensa, laivaston viesti- ja sähkötysalikersantti Heinzin pyynnöstä tämän vanhempien luokse Szczeciniin (saksaksi Stettin). Heinz ja Doris olivat menneet kihloihin jo marraskuussa 1941 ja pian sen jälkeen Heinz oli komennettu pois Suomesta. He eivät tämän jälkeen olleet tavanneet, mutta pian Doriksen Saksaan saapumisen jälkeen Heinzilta oli tullut sähke, jossa tämä kertoi järjestäneensä Dorikselle työpaikan ja asunnon Stolpmünden merenrantakaupungin läheltä, missä mies oli komennettuna.

 

Doriksen työ pienessä Hohenhagenin kylässä oli toimia 78-vuotiaan kartanonomistajattaren palvelijana ja hoitajana. Nainen omisti kaikki kylän maat mutta oli vaikean nivelreuman vuoksi liikuntakyvytön ja täysin autettava kaikissa toimissa. Palkkaa hän maksoi ainoastaan 25 Rmk kuussa ylöspidon lisäksi, mutta kiitollisena hyvästä hoidosta nainen lahjoitti Dorikselle vaatteita ja kultakoruja. Doris halusi pysyä naisen luona, sillä tämä oli luvannut hänelle ja Heinzille varman työpaikan ja asunnon sitten, kun sota olisi ohi.

 

Valitettavasti kartanonomistajan tilukset sijaitsivat niin sanotulla Itämeren parvekkeella, rantakaistaleella Danzigin ja Szczecinin välissä. Puna-armeija eteni vääjäämättömästi, ja tammikuussa 1945 alue oli sekä idästä että etelästä saarroksissa. Doriksen ja Heinzin kauan odotettu yhdessäolokaan ei kestänyt kuukautta kauempaa. Heinz sai komennuksen Neumünsteriin, ja jälleen parin oli tyydyttävä kirjeiden kirjoittamiseen. Sotatilanne katkaisi tämänkin mahdollisuuden helmikuussa eikä Doris tämän jälkeen enää kuullut sulhasestaan. Neuvostoliiton hyökkäys Itämeren parvekkeella alkoi tuolloin, ja saksalaiset alkoivat tuhota alueen sähkö-, kaasu- ja vesilaitoksia. Hohenhagenin kylässä oli enää vanhuksia, naisia ja lapsia, mutta Itä-Preussista saapui koko ajan lisää pakolaisia, joita kartanonomistajatar majoitti suureen taloonsa. Saksalaiset lähtivät alueelta maaliskuun 3. päivänä 1945. Viisi päivää myöhemmin saapuivat neuvostojoukot, jotka kuitenkin jatkoivat nopeasti matkaansa eteenpäin. Kilpajuoksu Berliiniin oli käynnissä. Hohenhagenin kylään jääneiden koettelemukset eivät olleet kuitenkaan vielä ohi, sillä Saksan ilmavoimat alkoi pommittaa aluetta. Doris haavoittui sirpaleista päähän, hartioihin ja vasempaan jalkaansa. Onneksi neuvostojoukkojen lääkäri auttoi parhaan kykynsä mukaan Dorista ja muita haavoittuneita.

 

Huhtikuun alussa kylään saapui NKVD, Neuvostoliiton vaikutusvaltainen ja pelätty turvallisuuspoliisi, jonka vastuulla miehitetyn Saksan väestönsiirrot olivat. Kaikki kylän naiset, joilla ei ollut huollettavia lapsia, kerättiin yhteen, vietiin naapurikylään ja suljettiin sikalaan. Sieltä jokainen noudettiin yksitellen kuulusteluihin. Toisen päivän iltana tuli Doriksen vuoro. Kuulustelijana toimi asiallinen NKVD:n upseeri, joka ensin tiedusteli henkilötietoja ja syytä siihen, miksi Doris oli Saksassa. Sitten mies kysyi, miten neuvostosotilaat olivat käyttäytyneet ja miten kuulusteltava arvioisi Neuvostoliiton politiikkaa. Ensimmäiseen kysymykseen Doris vastasi, että kolme sotilasta oli väkisinmaannut hänet, mutta myöhemmin Suomessa suoritetussa kuulustelussa hän lisäsi, että tapauksia oli todellisuudessa ollut yhdeksän ”mongolisyntyperäisen ja kasakkasotilaan toimesta”. Neuvostoliiton politiikkaa Doris ei arvostellut millään tavalla.

 

Neljäntenä päivänä kaikki kuutisenkymmentä naista kuljetettiin läheiseen kaupunkiin ja vietiin saksalaisilta tyhjäksi jääneeseen vankilaan. Uusi NKVD:n kuulustelu oli edessä. Tälläkin kertaa kuulustelija oli asiallinen, mutta erittäin tiukka. Erityisesti miestä oli kiinnostanut, oliko Doris toiminut talvisodassa kukuskana eli tarkka-ampujana. Nämä ”käet” olivat uskomusten mukaan istuneet puissa, missä he äänettömästi ja hyvin maastoutuneina odottivat ja tarkasti tähdäten surmasivat neuvostosotilaita. Käet olivat herättäneet paljon pelkoa sotilaiden keskuudessa. Doriksen kuulustelija oli vakuuttunut, että Karjalan kannaksella oli talvisodan aikana taistellut kaksi ainoastaan naisista koostuvaa pataljoonaa.

 

Kuulustelujen jälkeen Doriksen matka jatkui lähistöllä olevalle vankileirille. Samaan aikaan leirille siirrettiin myös kaksi virolaista naista, 30-vuotias Hilda ja 27-vuotias Helmi, jotka olivat myös lähteneet kotimaastaan vuoden 1944 syksyllä ja paenneet puna-armeijan edellä Itä-Preussista. Leirillä olleet satakunta naista oli määrätty erityisen iljettävään työhön, kantamaan paareilla saksalaisten SS-miesten ja siviilien jo mätänemistilassa olevia ruumiita suureen kuoppaan. Doris kertoi, että hän oli joutunut katkaisemaan kahdentoista hirttäytyneen tai hirtetyn SS-miehen ruumiit tätä kauhistuttavaa työtä tehdessään. Koska työtä olisi jatkunut vielä pitkään, päättivät virolaiset naiset ja Doris karata yhdessä. Ruoka vankileirillä oli surkeaa ja virolaiset naiset, jotka puhuivat venäjää, olivat lisäksi yöllisen kuulustelun aikana kuulleet, miten NKVD:n miehet olivat suunnitelleet lähettävänsä naiset Leningradin jälleenrakennustyöhön kantamaan tiiliä. Naiset olivat onnistuneet pakenemaan leiriltä ja lopulta kiivenneet puuhun, koska luulivat takaa-ajajien tulevan. Pimeän tullen he laskeutuivat maahan ja lähtivät vaeltamaan, mutta aamun valjetessa he törmäsivät kolmeen neuvostosotilaaseen, jotka veivät heidät takaisin vankileirille. Silloin Doris huomasi, että he olivat yön pimeydessä kävelleet ympyrää ja itse asiassa tulleet lähemmäksi leiriä, joka nyt oli vain muutaman kilometrin päässä.

 

Leirillä kaikki kolme joutuivat yhdessä tiukkoihin kuulusteluihin, ja naiset olivat rehellisesti kertoneet, että leirin surkeat olot ja ”hautaamistyön kamaluus” olivat syynä karkaamiseen. Neuvostoupseerit olivat päättäneet, että rangaistukseksi naisille riittäisi ”kunnon selkäsauna”, mikä myös toteutettiin. Piiskaamisen yhteydessä neuvostosotilaat löysivät Doriksen lahjaksi saamat, vaatteisiinsa piilottamat kultakorut. Muutaman päivän kuluttua kolmikko suljettiin umpinaiseen rautatievaunuun, joka kuljetti heidät Neuvostoliiton alueelle Kurskin kaupunkiin vankileirille. Naiset tekivät leirillä maankääntötyötä, joka alkoi kello viisi aamulla ja jatkui pimeän tuloon asti. Keskipäivällä oli tunnin ruokatauko. Kahden viikon kärsimyksen jälkeen Doris ja virolaiset naiset alkoivat jälleen suunnitella karkaamista, minkä he toteuttivatkin ja lähtivät taivaltamaan jalkaisin länteen kohti Puolaa. Kurskin ja Varsovan välinen etäisyys oli lähes 1200 kilometriä. Kolmen viikon ajan naiset kulkivat päivät jalkaisin, nukkuivat yönsä ladoissa ja varastelivat ruokansa mistä vain voivat.

 

Sitten eräänä päivänä maantiellä kulkiessaan naiset kuulivat kärryillä ohi ajavan neuvostosotilaan huutavan suomeksi ”Perkele!”, mihin Doris vastasi: ”Pidä turpasi kiinni!” Tästä hieman epäystävällisestä sanavaihdosta oli kuitenkin se seuraus, että mies pysähtyi ja otti naiset kyytiin. Muutaman viikon kuluttua naiset joutuivat kuitenkin jättämään kyydin, koska ”seurusteluasioista” oli tullut riitaa. Vieläkään he eivät olleet ylittäneet Puolan rajaa, mutta he onnistuivat tutustumaan ystävälliseen puolalaiseen perheeseen, joka suostui salakuljettamaan naiset hevoskärryihin piiloutuneina rajan yli. Matka jatkui jälleen jalkaisin ja yli viikon vaelluksen jälkeen naiset asettuivat ison puun juurelle ja nukahtivat. He heräsivät siihen, että joukko partaisia miehiä risaisissa vaatteissa herätteli heitä hyvin kovakouraisesti. Kun naiset saivat vihdoin selvitettyä, että he olivat karanneet Neuvostoliiton vankileiriltä, miehet sanoivat, että se oli oikein tehty. Naiset kuljetettiin metsäleiriin, jossa oli useita satoja miehiä, naisia ja lapsia. Kyse oli Puolan maanalaisen vastarintaliikkeen vapautusarmeijasta eli Armia Krajowasta, jonka jäsenet piileksivät Varsovan ympäristön metsissä. Doris ystävineen sai levätä kolmessa eri partisaanileirissä, kunnes voimistuttuaan he suuntasivat matkansa kohti Varsovaa. Naiset saapuivat kaupunkiin pimeän aikaan ja olivat vähällä jatkaa matkaansa vielä eteenpäin. He eivät tajunneet saapuneensa perille, sillä koko kaupunki oli täysin tuhottu syksyllä 1944, kun puolalaisten vastarinta-armeija oli yrittänyt valloittaa kaupungin saksalaisilta. Yritys ei lupaavan alun jälkeen kuitenkaan onnistunut, ja kostoksi saksalaiset hävittivät kaupungin lähes maan tasalle.

 

Kun päivä valkeni, löysivät naiset kultasepänliikkeen, joka suostui ostamaan Helmin kultasormuksen. Se oli pysynyt piilossa punottuna Helmin hiuksiin. Rahalla naiset ostivat junaliput Stolpmündeen, joka oli nyt nimeltään Ustka, ja toivoivat löytävänsä Doriksen entisen työnantajan Hohenhagenista. Vanha rouva oli kuitenkin kuollut jo vuoden 1945 huhtikuussa, ja hänen kartanossaan asui nyt kylänvanhin. Naiset suuntasivat takaisin Stolpmündeen. Virolaisnaisten onnistui päästä Ruotsin Punaisen Ristin avulla lähtemään Ruotsiin, mutta Doris odotti turhaan henkilöllisyystodistusta Varsovan Suomen suurlähetystöstä. Odottaessaan hän palkkautui metsätöihin, kunnes kesäkuussa 1946 kyllästyi odottamaan ja matkusti Gdyniaan. Siellä kierrellessään hän näki satamassa suomalaisen kauppalaivan ja pääsi juttusille laivan kapteenin kanssa. Tämä kertoi, että Gdyniassa toimi Suomen varakonsuli Vuoma, joka voisi varmaan auttaa Dorista. Näin kävikin, sillä varakonsuli järjesti Dorikselle asuinpaikan Puolan Punaisessa ristissä sekä onnistui kahdessa viikossa saamaan kotimatkaan tarvittavan henkilöllisyystodistuksen. Heinäkuun alkupäivinä 1946 Doris vihdoin saapui Suomeen kovia koettelemuksia täynnä olleelta matkaltaan, jonka hän kuvitteli johtavan avioliittoon saksalaisen Heinzin kanssa.

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Salateitse Saksaan - Hitlerin valtakuntaan 1944 lähteneet suomalaiset naiset, Anu Heiskanen, Otava, 2019. Anu Heiskanen on historiantutkija ja valtiotieteiden tohtori. Salateitse Saksaan perustuu hänen poliittisen historian väitöskirjaansa, joka hyväksyttiin Helsingin yliopistossa syksyllä 2018.