Suomen pitkä tie Natoon

Suomen hakeminen Natoon keväällä 2022 oli kympin suoritus tasavallan presidentiltä, pääministeriltä, eduskunnan puhemieheltä ja koko Suomen kansalta, sanoo kansainvälisen politiikan asiantuntija Risto E. J. Penttilä Jyrki Karvisen kanssa kirjoittamassaan kirjassa Pitkä tie Natoon.

 

Risto E. J. Penttilä

kirjasta Pitkä tie Natoon

 

Suomen matka YYA-sopimuksesta Natoon kesti kolmekymmentä vuotta. Se oli maraton, jonka lopussa oli hurja spurtti.

 

Lasse Viren kaatui kesken kymmenen kilometrin juoksun finaalin Münchenin olympialaisissa vuonna 1972. Silti hän tuli voittajana maaliin. Suomen ulkopoliittinen johto kaatui Nato-spurtin alussa, mutta silti hekin tulivat voittajina maaliin.

 

Suomen hakeminen Natoon keväällä 2022 oli kympin suoritus tasavallan presidentiltä, pääministeriltä, eduskunnan puhemieheltä ja koko Suomen kansalta. Historiallinen ratkaisu tehtiin ja toteutettiin nopeasti ja päättäväisesti. Voimme olla siitä ylpeitä. Silti ei voi välttyä ajatukselta, että jätimme Nato-ratkaisun liian myöhään. Pienikin epäedullinen muutos kansainvälisessä tilanteessa olisi voinut vaarantaa jäsenyytemme ja sitä kautta myös turvallisuutemme. Mitä jos Venäjä olisi vallannut Kiovan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ja kääntänyt huomionsa muihin naapureihin? Mitä jos se olisi samaan aikaan uhannut Yhdysvaltoja ydinaseilla ja keskittänyt joukkoja Suomen rajalle? Olisiko Naton ovi auennut Suomelle? Tuskin.

 

No, olisiko Suomi voinut halutessaan liittyä Naton jo aiemmin? Kyllä, meillä oli matkan varrella neljä oivaa mahdollisuutta. Niihin ei tartuttu sinänsä hyvistä syistä. Vasta viides kerta tärppäsi.

 

Ensimmäinen mahdollisuus liittyä Nato-maiden joukkoon tuli vuonna 1997, jolloin Nato aloitti avoimien ovien politiikan. Suomen presidenttinä oli länsimyönteinen Martti Ahtisaari ja pääministerinä länsimyönteinen Paavo Lipponen. Yhdysvallat tarjosi Suomelle jäsenyyttä. Tarjoukseen ei tartuttu siksi, että kyseisten miesten prioriteetit olivat muualla. Lipponen halusi viedä Suomen Euroopan ytimeen; Ahtisaari keskittyi kansainväliseen diplomatiaan. Järjestimme Helsingissä Naton laajentumisen kannalta tärkeän Clinton-Jeltsin-huipputapaamisen, mutta emme itse halunneet mennä mukaan. Tärkeä syy liittyi sisäpolitiikkaan. Tiukka taisto EU-jäsenyydestä ja vääntö eurosta oli tuoreessa muistissa. Lipponen ja Ahtisaari arvioivat, että heidän ”poliittinen pääomansa” – eli kyky saada aikaan toivottu ratkaisu ilman muun poliittisen agendan vaarantamista – oli liian pieni. Oliko johtokaksikon arvio oikea? Olisivatko suomalaiset olleet valmiita liittymään Natoon, jos valtiojohto olisi sitä suositellut? Ainakin 2000-luvun alun mielipidemittauksissa ilmeni, että suomalaiset olisivat valmiita liittymään Natoon, jos valtiojohto sitä ”perustelluista syistä” suosittelisi, kuten kysymys kuului.

 

Toinen mahdollisuus tuli Baltian maiden liittyessä Natoon vuonna 2004. Puolustusneuvosto oli vuonna 1995 linjannut, ettei Suomen pitänyt liittyä Natoon, koska Venäjä voisi reagoida lähettämällä joukkonsa takaisin Baltian maihin. Nyt tuota vaaraa ei enää ollut. Miksi Suomi ei mennyt mukaan? ”Emme kuulu tuohon seuraan”, oli presidentti Tarja Halosen yksiselitteinen vastaus. Halonen ei ollut ajattelussaan yksin. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa suomalaisille päätöksentekijöille oli äärimmäisen tärkeää erottautua Baltian ja itäisen Keski-Euroopan maista. Me olimme Pohjoismaa, emme Baltian maa. Meillä ei ollut turvallisuusongelmaa, heillä oli. Me olimme kehittynyt demokratia, he olivat vasta tiensä alussa. Me edustimme vakautta, he häiritsivät sitä olemalla liian innokkaita Amerikan suhteen ja liian kriittisiä Venäjän suhteen. Kun Ruotsi ei ollut kiinnostunut Nato-jäsenyydestä, emme mekään olleet. Halusimme vetää yhtäläisyysmerkit Suomen ja Ruotsin välille, vaikka geopoliittiset asemamme olivat täysin erilaiset.

 

Kolmas mahdollisuus hakea jäsenyyttä tuli vuoden 2008 Georgian sodan jälkeen. Kun Venäjä oli käyttänyt sotilaallista voimaa naapuriaan vastaan, olisimme voineet aloittaa vakavan keskustelun Nato-jäsenyydestä. Näin ei toimittu, vaikka silloinen ulkoministeri Alexander Stubb siihen suutaan argumentoi. Suomessa ja keskeisissä länsimaissa ajateltiin, että Georgian sota oli poikkeus eikä uuden aggressiivisemman politiikan alku. Seuraavana vuonna Yhdysvallat jo paranteli suhteitaan Venäjään.

 

Neljäs mahdollisuus hakea jäsenyyttä tuli vuonna 2014, kun Venäjä miehitti Krimin. Suomen olisi ollut loogista hakea Naton jäsenyyttä tilanteessa, jossa Venäjä oli hyökännyt eurooppalaisen naapurimaansa kimppuun ja jossa Yhdysvaltoja johti suomalaisten laajasti arvostama Barack Obama. Yhdysvallat ja Nato heräsivät Venäjän-uhkaan. Suomi ei kuitenkaan alkanut valmistella Nato-jäsenyyttä. Päinvastoin. Presidentti Niinistö lisäsi kanssakäymistään presidentti Vladimir Putinin kanssa, ja Suomen hallitus päätti lähteä yhteiseen ydinvoimalahankkeeseen venäläisen Rosatom-ydinvoimayhtiön kanssa. Suomen ulkopolitiikkaan vakiintui neljän pylvään malli, johon kuuluivat kaikki muut mahdolliset elementit paitsi jäsenyys Natossa.

 

Viides kerta toden sanoi. Suomen liittyminen Natoon oli kansakunnan moraalinen reaktio presidentti Putinin Ukrainaan hyökkäykseen: ”Noin ei vain voi menetellä!” Erityisesti nuorten ikäluokkien kääntyminen Naton kannalle oli osoitus rautaisesta henkisestä selkärangasta ja huimasta itseluottamuksesta. He olivat terästä. Myöskään vanhemmat ikäluokat eivät epäröineet. He kuulivat, kun presidentti Niinistö sanoi, että naamiot on nyt riisuttu. He olivat samaa mieltä. Olimme antaneet Venäjälle mahdollisuuden tehdä yhteistyötä. Nyt luottamus oli rikkoutunut. Oli aika mennä Natoon.

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Kyllä, mutta on mielenkiintoista pohtia, miksi Suomen matka Natoon kesti niin kauan. Syitä oli monia. Tärkein niistä oli kuitenkin se, että suomalaiset eivät nähneet tarvetta jäsenyydelle puolustusliitossa. Päinvastoin. Enemmistö suomalaisista uskoi, että Nato-jäsenyys heikentäisi Suomen turvallisuutta. Se lisäisi jännitystä, toisi sotilasliiton Suomen rauhallisille rajoille, haittaisi hyviä kauppasuhteita Venäjän kanssa ja vaarantaisi vakauden Pohjolassa. Sitä paitsi valtiojohdolla oli parempaakin tekemistä. Oli talouslama, oli pankkikriisi, oli tuore jäsenyys Euroopan unionissa, oli Irakin sota, oli finanssikriisi, oli ilmastokriisi, oli Trump, oli tarve pitää hyvät suhteet suurvaltoihin. Oli kaikkea muuta. Koskaan ei tullut se oikea hetki. Nato ei koskaan noussut valtiojohdon asialistan kärkeen, ei edes kärjen tuntumaan. Ei, vaikka jokainen johtava poliitikko tiesi, että kriisin aikana Naton jäseneksi pääseminen voisi olla vaikeaa.

 

Olisiko Nato sitten pitänyt iskeä haluttoman kansan kurkusta alas? Sanelupolitiikka tuskin olisi kääntänyt mielipiteitä. Sen sijaan valtiojohdon selkeä argumentointi Naton puolesta olisi todennäköisesti kääntänyt kansalaisten enemmistön Naton puolelle. Teoria saa tukea sekä euroratkaisusta että mielipidemittauksista. Suomalaiset eivät olleet innostuneita yhteisestä valuutasta, mutta kun siihen päädyttiin, tuli siitä keskeinen osa suomalaisten identiteettiä. Sen kannatus säilyi vahvana vielä eurokriisin aikanakin. Natoa koskevat mielipidemittaukset säilyivät suhteellisen muuttumattomina 1990-luvulta saakka. Kun ihmisiltä kysyttiin, haluaisivatko he Suomen liittyvän Natoon, oli enemmistön vastaus kielteinen. Vain noin viidennes tuki Nato-jäsenyyttä. Kun heiltä kysyttiin, kannattaisivatko he Nato-jäsenyyttä, jos valtiojohto sitä suosittelisi, oli enemmistön vastaus myönteinen. He olivat valmiita seuraamaan valtiojohtoa.

 

Kansa oli valmis ”käännytettäväksi”, mutta kukaan ei ryhtynyt käännytystyöhön. Päinvastoin kansalaismielipidettä käytettiin syynä siihen, ettei Natosta edes keskusteltu vakavasti. Keskeisiltä poliitikoilta unohtui, että he eivät ole ainoastaan kansan tahdon mekanistisia toteuttajia vaan he ovat myös mielipidevaikuttajia, joiden tehtävänä on argumentoida sellaisen politiikan puolesta, jonka he kokevat tärkeäksi. Joko he eivät kokeneet Natoa tärkeäksi tai he valitsivat helpoimman tien.

 

Kansainvälisessä politiikassa on lukemattomia teorioita. Viime kädessä ulkopolitiikan ajattelijat ja harjoittajat voidaan jakaa kahteen ryhmään: idealisteihin ja realisteihin. Idealistit luottavat yhteistyöhön ja kansainvälisiin instituutioihin. He uskovat, että sopimukset vievät maailmaa eteenpäin. Miten ratkaisemme ilmastonmuutoksen? Teemme entistä sitovamman ilmastosopimuksen! Miten ratkaisemme köyhyysongelman? Sovitaan yhteisesti kunnianhimoisista tavoitteista! Miten estämme sodat? Edistämme kansakuntien välistä keskinäisriippuvuutta!

 

Realistit näkevät maailman toisin. Heidän mielestään valtiot ovat itsekkäitä. Kun pandemia iskee, ne sulkevat rajansa ja ajattelevat omia kansalaisiaan ensin. Kansainväliset instituutiot eivät ole itsenäisiä toimijoita vaan valtiollisen kilpailun näyttämöitä. Tästä saimme näytteen, kun Turkki ryhtyi vastustamaan Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä. Sopimukset ovat voimassa vain niin kauan kuin niiden ylläpitäminen on keskeisten valtioiden intressissä. Venäjä antoi Ukrainalle aikanaan turvatakuut vastineeksi siitä, että tämä luopui ydinaseista. Se ei estänyt Venäjää hyökkäämästä Ukrainaan vuonna 2022. Eräät realistit, kuten John Mearsheimer, menevät vieläkin pidemmälle. He väittävät, että kaikki suurvallat – olivat ne sitten demokraattisia tai totalitaristisia – toimivat samalla tavalla. Ne pyrkivät oman valtansa maksimoimiseen ja ovat viime kädessä valmiita käyttämään sotilaallista voimaa.

 

Molemmat lähestymistavat olivat mukana Suomen Natokeskustelussa alusta saakka. Suomalaisilla idealisteilla oli visio maailmasta, jossa sotilasliittoja ei enää tarvittaisi. Voimatasapaino, geopolitiikka ja etupiirit edustivat historiaa. Tulevaisuutta edustivat integraatio ja yhteistyö. Suomen tuli rakentaa yhteistyötä, lujittaa kansainvälisiä instituutioita ja välttää turvallisuuden ”militarisaatiota”. Tämä ajattelutapa oli hyvin yleinen kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa – voisi jopa sanoa, että se edusti valtavirtaa. Suomessa se kanavoitui Naton vastustamiseen. Natosta tuli symboli kaikelle sille, mitä idealistit vastustivat. Se oli sotilasliitto, jonka doktriiniin ydinaseet yhä kuuluivat. Tarja Halonen edusti puhtaimmin tätä ajattelutapaa ollessaan Suomen presidentti. Mutta hän ei ollut yksin. Myös ulkoministeri Erkki Tuomioja ja monet keskeiset eri puolueiden vaikuttajat keskustasta vasemmistoliittoon olivat tämän koulukunnan edustajia.

 

Suomalaiset realistit puolestaan korostivat Suomen geopoliittisen aseman ainutlaatuisuutta. Suomi oli pärjännyt kylmän sodan aikana ottamalla huomioon Neuvostoliiton turvallisuusedut, ja liittyminen Natoon tarkoittaisi tämän perinteen hylkäämistä. Venäjä kostaisi Suomelle tavalla tai toisella. Se lisäisi joukkojaan lähiympäristöömme. Kaupankäynti vaikeutuisi. Se keksisi eri tapoja olla ilkeä. Oli parempi satsata uskottavaan kansalliseen puolustukseen, tehdä yhteistyötä Naton kanssa ja puhua eurooppalaisesta puolustuksesta. Tätä koulukuntaa edustivat eri painotuksin sekä Paavo Lipponen että Sauli Niinistö. Kaikki Niinistön keskeiset neuvonantajat edustivat tätä linjaa.

 

Kolmas ryhmä, pieni Natoa kannattaneiden porukka, sisälsi sekä idealisteja että realisteja. Martti Ahtisaari oli idealisti, joka painotti, että Natossa oli kysymys arvoyhteisöstä. Suomen tuli hänen mukaansa liittyä demokraattisten maiden joukkoon. Max Jakobson ja Jaakko Iloniemi hyväksyivät nämä argumentit mutta korostivat myös realistista näkökulmaa. Suomen tuli käyttää avautunut tilaisuus hyväksi. Meidän kannatti sementoida asemamme osana läntistä liittoumaa liittymällä Natoon.

 

Kaikkien näiden ryhmien ajatteluun liittyi kategoriavirhe. Idealistien virhe oli nähdä Nato pelkästään sotilasliittona. He eivät ottaneet huomioon sitä, että Nato edusti sitä vahvojen instituutioiden ja sitovien kansainvälisten sopimusten maailmaa, jota itsenäinen Suomi oli aina tukenut.

 

Realistien kategoriavirhe oli missata EU-jäsenyyden geopoliittinen merkitys. He eivät tunnustaneet, että EU-jäsenyys oli muuttanut Suomen aseman perustavanlaatuisesti. Olimme jo osa länttä, eikä Nato olisi Suomen asemaa muuttanut. Se olisi ainoastaan antanut meille turvatakuun.

 

Mikä sitten oli Natoa kannattaneiden kategoriavirhe? Me kuvittelimme, että kyse oli rationaalisesta ratkaisusta, joka tehtäisiin, jos se perusteltaisiin tarpeeksi uskottavasti. Kyseessä oli kuitenkin syvästi psykologinen päätös, jossa oli mukana sisäpolitiikkaa, identiteettipolitiikkaa ja erilaisia käsityksiä siitä, miten maailma toimii. Lopulta päätös tehtiin tunteen voimalla. Sitä ei tehty siksi, että Naton kannattajat olisivat voittaneet argumentoinnin.

 

Entä energiariippuvuus Venäjästä? Suuri osa suomalaisista hyväksyi idean Venäjän ja Euroopan keskinäisriippuvuuden tärkeydestä. Suomalaiset demarit ammensivat Ostpolitik-perinteestä, jonka juuret olivat poliittisessa idealismissa. Suomalainen elinkeinoelämä taas otti mallia saksalaisen elinkeinoelämän pragmaattisesta Venäjä-suhteesta. Jos kerran Venäjällä oli energiaa ja meillä teknologiaa, kannatti Euroopan ja Venäjän tehdä mahdollisimman läheistä yhteistyötä. Tällä tavoin voitaisiin edistää myös ympäristöön liittyviä tavoitteita. Paavo Lipponen oli näiden kahden lähestymistavan yhdistelmä.

 

Itse olen romanttinen realisti. Romantikkona uskoin uuteen Venäjään. Ajattelin, että kommunismin kaatuminen mahdollistaisi demokraattisemman Venäjän kehittymisen. Suomen talous saisi siitä monenlaista hyötyä: kauppaa, turisteja ja investointeja. Realistina tiesin, että Venäjä oli arvaamaton naapuri. Olin tehnyt väitöskirjan Suomen sodanjälkeisestä puolustuspolitiikasta. Olin toiminut Elisabeth Rehnin avustajana puolustusministeriössä. Olin vaikuttunut kenraali Adolf Ehrnroothin sanoista ”ei koskaan enää yksin”. Olin sitä mieltä, että Suomen valtiojohdon tärkein tehtävä rauhan aikana oli toimia niin, ettei uuden eurooppalaisen kriisin tullen jouduttaisi pohtimaan, pystymmekö liittoutumaan vai emme.

 

Tasapainoilun aika on nyt ohi. Suomi on tehnyt sen, mitä Max Jakobson kannatti jo vuosikymmeniä sitten. Se on sementoinut paikkansa osana länttä. Päätös on historiallinen. Se tarkoittaa, että Suomi siirtyy neljänteen tasavaltaan. Ensimmäinen tasavalta kesti itsenäistymisestä maailmansotiin saakka. Toinen tasavalta alkoi YYA-sopimuksen solmimisesta ja päättyi Suomen EU-jäsenyyteen. Kolmas tasavalta kesti vuodesta 1995 vuoteen 2022, kun haimme Naton jäsenyyttä.

 

Jokaiseen tasavaltaan siirryttäessä Suomen ulkopolitiikan linja, ulkomaankaupan suunta ja presidentin asema ovat muuttuneet. Niin käy myös nyt. Ulkopolitiikkamme tulee olemaan läntistä ja pohjoista. Kauppapolitiikkamme suuntautuu entistä enemmän läntisille markkinoille. Venäjä on poissa vientitilastojemme kärjestä vielä pitkään, eikä Kiinan-kauppakaan näytä yhtä varmalta kuin ennen. Presidentin, ulkoministerin ja puolustusministerin asema korostuu sekä Nato-jäsenyyden että kansainvälisen politiikan turvallisuuskeskeisyyden takia.

 

Entä sitten pääministerin rooli? Perustuslakia tuskin ryhdytään heti uudistamaan, joten keskeiseksi kysymykseksi nousee, miten presidentti ja pääministeri yhdessä johtavat Suomen ulkopolitiikkaa. Yksi tapa varmistaa yhteistoiminta on vahvistaa nykyistä turvallisuuskomiteaa ja tehdä siitä kansallisen turvallisuuden neuvosto, jossa molemmat olisivat jäseninä. Lopulta kyse on kuitenkin henkilösuhteista. Silmiinpistävää Suomen historiassa on se, että saman perustuslain vallitessa meillä on ollut hyvin erilaisia suhteita presidentin ja pääministerin välillä. Yhteistyön toimivuus on pienen maan etu.

 

Uskon Nato-jäsenyyden antavan Suomelle voimakkaan buustin, samanlaisen kuin Euroopan unionin jäsenyys aikanaan antoi. Naton myötä pohjoismaisessa yhteistyössä avautuu monenlaisia uusia mahdollisuuksia. Yhdysvaltain kiinnostus Suomeen kasvaa. Investointien saaminen maahamme ei enää kaadu maariskiin. Jos pystymme varmistamaan hyvän toimintaympäristön yrityksille, on meillä mahdollisuus houkutella lisää pääomaa Suomeen. Uskon, että nyt alkava neljäs tasavalta on myönteinen jakso Suomen historiassa.

 

Realistina näen silti matkassa monia mutkia. Maailma, länsi ja Eurooppa elävät voimakasta murrosta. Mitä tapahtuu transatlanttisille suhteille? Millainen on Euroopan integraation seuraava vaihe? Miten saamme ratkottua suuret globaalit haasteet vihreästä siirtymästä ikääntymiseen, joka on edessä niin lännellä kuin Kiinalla? Miten Suomen talouden käy? Yksi suuri kysymys on, millainen Nato on tulevaisuudessa. Kääntääkö Yhdysvallat katseensa Aasiaan? Säilyykö liittokunnan yhtenäisyys? Vaikka emme tiedä, millainen Nato on tulevaisuudessa, sen tiedämme, että Suomen turvallisuuden rakentaminen Nato-jäsenyyden kautta on helpompaa kuin se olisi Naton ulkopuolelta.

Artikkeli on poiminta kirjasta Pitkä tie Natoon, Risto E. J. Penttilä & Jyrki Karvinen, Otava, 2022.