Naisvankilan pomo muistelee

Kaisa Tammi on Vanajan vankilan johtaja. Hän kertoo kokemuksistaan uutuuskirjassa Naisvankilan pomo. Kuva: A J Savolainen

 

Kaisa Tammi

kirjasta Naisvankilan pomo

 

Eräänä heinäkuisena perjantaina vuonna 1991 helsinkiläisravintola Viiteen Pataan astui kolmikymppinen nainen. Hän käveli tiskille ja tilasi normaaliin tapaan juotavaa. Hetken kuluttua nainen kuitenkin alkoi käyttäytyä sekavasti ja puhua puukotuksesta. Henkilökunta päätti soittaa paikalle virkavallan. Kun poliisi myöhemmin illalla saapuivat naisen asuntoon, sieltä löytyi verilammikosta kuollut mies. Hän oli kuollut ensimmäiseen puukoniskuun. Ruumiin lisäksi asunnossa oli kahdeksan kuukauden ikäinen vauva, joka nukkui rauhallisesti.

 

Tapaus päätyi iltapäivälehtien lööppeihin isoin kirjaimin: Surmasi avomiehensä ja lähti ravintolaan. Vauva jäi yksin uhrin kanssa.

 

Olin tuolloin 20-vuotias ja juuri aloittanut ensimmäisen kesätyöpestini vankilassa. Työskentelin vanginvartijana ”Nokalla” eli Helsingin lääninvankilassa Katajanokalla. Ensimmäinen kuukausi kesävartijana oli vahvistanut mielikuvaani: vankila oli aikuisten versio rosvo ja poliisi -leikistä. Rosvot olivat joko tatuoituja, pitkätukkaisia, huonokuntoisia huumemiehiä tai lihaksikkaita, kaljuja alamaailman korstoja. Yleisin sellikoristus olivat pornolehtien aukeamakuvat. Vartijat olivat enimmäkseen miehiä, ja naispuolisen vartijan oli sopeuduttava miehisen alakulttuurin täyttämään työympäristöön. Vangit vaikuttivat kesävartijan silmin ihmisiltä, jotka kuuluivatkin vankilaan. Naisten osaston vankeja oli vain vähän ja heistäkin näki, että elämän laitapuolta oli kuljettu pitkään.

 

Luin lehdestä verityöstä, ja minua puistatti. Millainen nainen tappaa vauvansa isän ja vieläpä jättää vauvan ruumiin verilammikon kanssa asumaan? Hänen täytyy olla aikamoinen hirviönainen, ajattelin. En taatusti ollut ajatuksineni yksin.

 

Reilun viikon kuluttua tein naisten osastolla poikkeuksellisesti iltavuoroa. Ylivartija ilmoitti poliisiin tuoneen naisen, joka pitäisi ottaa vastaan osastolle. Lähdin toisen vartijan kanssa portille ja jo matkalla aavistin, että nainen luultavasti oli miehen tappaja lööpeistä. Usein otsikoihin päätyneet rikoksentekijät päätyivät myös Nokalle tutkintavankeuteen.

 

Tapasin portilla vaalean, lyhyen ja hyvin itkettyneen naisen. Nainen katseli vuoroin varpaitaan ja vuoroin massiivista tiilivankilaa, ja silmistä näkyi järkytys ja häpeä. Hän vastasi kysymyksiin pienellä, juuri kuuluvalla äänellä.

 

Naisten vastaanoton virkaa toimitti yksi osaston selleistä. Hyllyillä oli erikokoisia vankivaatteita, kylpytossuja ja muita varusteita, jotka vanki sai haltuun vankilaan tullessaan. Tila oli ahdas, ja vangin täytyi tulotilanteessa vaihtaa vaatteet kahden vartijan läsnä ollessa. Samalla tehtiin tulohaastattelu, jossa selviteltiin tärkeimmät tiedot vangista. Tulohaastattelulomakkeeseen kirjattiin myös erityistuntomerkit, jotka tarkastuksessa huomattiin tai jotka vanki mainitsi. Vankilaan saapuminen oli useimmille järkytys. Naiset pidättelivät itkua tai antoivat kyynelten valua samalla, kun mekanistisesti tottelivat saamiaan käskyjä. Kun omat vaatteet pyydettiin riisumaan, useimmat kysyivät, että ihan kaikkiko, johon vastattiin, että ihan kaikki, jotta voimme tarkistaa, ettei kehon ja vaatteiden välissä ole mitään.

 

Olin tarkastuksen kirjurina ja kysyin naiselta hänen tuntomerkeistään, esimerkiksi tatuoinneista, leikkausarvista tai muista näkyvistä tuntomerkeistä. Nainen alkoi luetella arpia. Niitä oli lukuisia, eri puolilla kehoa. Oli selvää, että hän oli pitkäaikaisen vakavan lähisuhdeväkivallan uhri, ja nyt hän oli surmannut arvet aiheuttaneen henkilön.

 

Kun nainen oli häpeillen riisuuntunut, ja olimme varmistaneet, ettei alusvaatteiden alla ollut mitään ylimääräistä, hän sai pukea vankivaatteet päälleen, ja hänet ohjattiin selliin. Sellin ovella hän kääntyi puoleeni ja kysyi, kuka auttaisi häntä saamaan jotain tietoa hänen vauvastaan. Pala kurkussa lupasin, että sosiaalityöntekijä varmasti olisi seuraavana päivänä yhteydessä.

 

En saanut naista mielestäni moneen vuoteen. Tämän naisen kohtaamiseen päättyi kuvitelmani, että rikoksia tekevät vain pahat, laista piittaamattomat paatuneet rosvot. Tapaus avasi silmäni rikoksen tekemisen taustasyille. Nainen näytti ja vaikutti naiselta, johon olisin voinut törmätä ihan missä tahansa. Hänet erotti lukuisista siviilielämässä tapaamistani naisista vain se, että hän oli syyllistynyt henkirikokseen ja oli vanki. Aloin ymmärtää, että lööppien väkivaltaiset naiset, miestensurmaajat olivat lähes poikkeuksetta myös itse uhreja. Eikä heitä tuntunut ymmärtävän kukaan. Yhteiskunnan silmissä he olivat vain kauhistuttavia hirviönaisia.

 

Vankilassa he olivat erikoistapauksia sukupuolensa takia. Aloin kiinnostua vankilaan päätyvien naisten kohtaloista. Ymmärrykseni lisäännyttyä tajusin, että näistä naisista on puhuttava. Naisvankien asiat ovat naisten asioita, myös minun.

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Naisvankilan pomo, Kaisa Tammi, WSOY, 2022.