Jaakko Ryhäsen alkutahdit oopperan maailmassa
Raiko Häyrinen
kirjasta Jaakko Ryhänen – Minun matkani
Pääsin armosta musiikkiopistoon. Tampereen musiikkiopiston rehtori oli tohtori Eero Nallinmaa, musiikintutkija ja teoreetikko. Yksi hänen teorioistaan oli, että laulajalla pitää olla kiitettävä arvosana äidinkielestä. Mutta minun äidinkielen arvosanani oli vain kahdeksan.
En muista enää mitä esitin Nallinmaalle koelaulussa, mutta palautteen muistan. Nallinmaa sanoi, että tällä kertaa hän antaa armon käydä oikeuden edestä.
Olin 17-vuotias ja siitä alkoivat minun lauluopintoni. Kun nelisenkymmentä vuotta myöhemmin aloin opettaa Tampereen ammattikorkeakoulussa, kumarsin syvään kulkiessani seinällä olevan Nallinmaan muotokuvan ohi ja sanoin kiitos, tohtori Nallinmaa.
Koelauluun minut oli ilmoittanut äitini Kaija Ryhänen. Hän oli laulunharrastaja, jonka ensimmäinen opettaja oli ollut Hanna Granfelt ja joka oli opiskellut Viipurin musiikkiopistossa. Useimmat pienet lapset peittävät korvansa, jos he kuulevat lähietäisyydeltä klassisen naislaulajan laulamista, mutta minä en. Äidilläni oli erittäin kaunis sopraanoääni ja totuin lapsesta saakka kuuntelemaan hänen harjoitteluaan.
Äidilläni oli ammattilaulajan äänimateriaali, mutta olosuhteista johtuen hänestä ei tullut ammattilaista. Hän oli yksinhuoltaja, ja minä synnyin Lempäälän Kuljun kylässä Ahostenjärven rannalla talossa, jonka isovanhempani olivat ostaneet puolivalmiina evakkomatkansa päätteeksi. Samasta kylästä oli myös tuleva säveltäjä Rauno Lehtinen ja kuulin myöhemmin, että taloa oli asuttanut Juice Leskinen opiskeluaikoinaan.
Käyn kerran vuodessa katsomassa, joko talon seinään olisi tullut hopealaatta. Mutta eipä ole Lehtisen Ranelle eikä Juice Leskisellekään tullut laattaa.
Isoäidilläni oli ollut kaksi hattuliikettä Viipurissa, joista toista hän laittoi äitini jo 16-vuotiaana hoitamaan. Sodan jälkeen he yrittivät ensin asettua Vaasaan, mutta päätyivät Tampereelle. Sieltä löytyi liikehuone, jossa äitini jatkoi muotiliikkeen pitämistä aina kuolemaansa saakka.
Meillä oli kotona hyvin jämptit säännöt, ja äitini ohjasi minua hyviin harrastuksiin. Kävin partiossa, ja kun äitini liittyi baptistiseurakuntaan, kasvoin siellä seurakuntanuorena. Eikä siihen aikaan ollut nuorille sellaisia houkutuksia ja vaaroja tyrkyllä kuin nykyään, alkoholia tai huumeita. Nyt vanhempana tajuan, että nuoruuteni oli hyvin suojattu.
Vuonna 1953 meille muutti serkkuni Tuula. Hän oli syntynyt kesällä 1943, puoli vuotta sen jälkeen, kun hänen isänsä oli kaatunut Syvärillä tarkka-ampujan luotiin. Tuulan äiti sairastui skitsofreniaan, eikä hänestä ollut Tuulan hoitajaksi. Muistan, miten Tuula yritti opettaa minulle aakkosia. Hän kyseli minulta kirjaimia, ja kun en tuntenut kirjainta, sanoin että se on moo. Tuula sanoi, ettei semmoista kirjainta olekaan ja löi kirjan kiinni. Opetus loppui siihen.
Kasvoimme Tuulan kanssa kuin täydet sisarukset, vaikka olemme serkkuja. Aikanaan äidin hattukauppa siirtyi Tuulalle, joka myi liikkeen 65-vuotiaana ja ehti nauttia eläkkeestä viisi vuotta ennen kuin kuoli. Hänellä – kuten myös äidilläni – oli erittäin korkea ammattitaito. Liikkeen asiakkaisiin kuului muun muassa eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen. Äitini teki töitä joka päivä 81-vuotiaaksi saakka.
Muutimme 1952 Lempäälästä Tampereelle suureen kerrostaloon Itsenäisyydenkadulle. Talo tunnettiin Ilveksen talona, koska siinä toimi elokuvateatteri Ilves. Taloyhtiössä oli lähes sata asuntoa ja piha täynnä lapsia. Muutamien lapsuudenystävien kanssa minulla on säilynyt jatkuva yhteys. Heitä on käynyt konserteissani, ja viimeksi viime kesänä tapasimme kolmen vanhan lapsuuden kaverin kesken yhden kesämökillä. Olemme jo vanhoja äijiä, mutta jutut ovat samat kuin ennenkin. Kymmenkunta vuotta sitten järjestimme Ilveksen talon lasten tapaamisen ja paikalle saapui viitisenkymmentä henkeä. Meillä oli todella hauskaa.
Olin aika harvinainen lapsi siinä mielessä, että kuuntelin paljon klassista musiikkia. Äitini vei minua konsertteihin pienestä pitäen ja kävimme katsomassa melkein kaikki Tampereen oopperan tuotannot. Istuimme aina samoilla paikoilla parvekkeen eturivissä. Teatteriin lähtemiseen liittyi juhlatunnelma, minulla oli puku päällä, enkä muista, että olisin koskaan pitkästynyt oopperassa. Lapsena en eritellyt laulajia, mutta muistan kuulleeni esimerkiksi Mauno Kuusiston laulavan Tampereen oopperassa. Myös näyttelijänä tunnetuksi tullut Risto Mäkelä oli Tampereen oopperan kantavia voimia. Hän lauloi kaikkea Osminin matalasta bassoroolista aina operattitenoriin saakka.
Kuusivuotiaana näin elokuvan Kuolematon Caruso, joka pyöri talomme elokuvateatterissa Ilveksessä. Elokuvan pääosaa esitti Mario Lanza. Hänen äänensä teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kävin katsomassa elokuvan kolme kertaa. Vielä tänäkin päivänä ihmettelen, miksi Lanzan ääni sai vangittua kuusivuotiaan pikkupojan täydellisesti lumoihinsa.
Jos kuusivuotias käy kolme kertaa katsomassa Kuolemattoman Caruson, kyseessä täytyy olla aika erikoinen lapsi. Minulla on yhä tallenne tuosta elokuvasta, ja Mario Lanzan ääni tekee minuun edelleen suuren vaikutuksen.
Ensimmäinen minua innostanut basso oli italialainen Cesare Siepi. Hänen syvässä bassoäänessään oli samanlaista kirkasta yläsävelsointia kuin tenoreilla.
Mario Lanza oli tuolloin kuitenkin yli kaikkien muiden. Keräsin kaikki parhaat tenorilevyt, yritin laulaa kuin tenori enkä muuta ääneeni hakenutkaan kuin tenorin soundia. Suurin haaveeni oli tulla tenoriksi, mutta se ei toteutunut. Valitettavasti minusta tuli tenori vain ajatusmaailmaltani.
Pyrin Tammelan kansakoulun kuoroon. Kaikki, joilla ei ollut kiitettävä arvosana laulusta, joutuivat tekemään koelaulun. Niin myös minä. Pääsin kuoroon, ja osaan vielä tänäkin päivänä ulkoa ne laulut, joita kuorossa lauloimme.
Muistini mukaan lauloin ensimmäisen kerran julkisesti solistina Pelastusarmeijan joulujuhlassa 10-vuotiaana. Olin käynyt Pelastusarmeijan pyhäkoulua, joka oli yksi niistä hyvistä harrastuksista, joihin äitini minua ohjasi. Olin kuullut paljon laulua, ja tietenkin aloin kokeilla itse, miltä oma laulamiseni kuulostaisi. Mutta laulaminen oli niin jännittävää, että en tiedä menikö se nuotilleen. Luokkamme paras laulaja oli Kai Vahtola, tuleva pappi ja kuoronjohtaja.
Äiti joutui olemaan minulle ja Tuulalle sekä äiti että isä, koska vanhempani olivat eronneet, kun olin vuoden vanha. Isäni nimi oli Reino Valdemar Vuorinen. Hänen hermonsa olivat menneet jatkosodassa, eikä hänen ja äitini yhteiselosta tullut mitään. Käsittääkseni silloin tuli voimaan uusi laki, että jos avioliittoa solmittaessa ei ole tiedetty jotakin liittoon vaikuttavaa seikkaa, avioliitto voidaan mitätöidä. Niin kävi.
Äitini nimi palautui Kaija Ryhäseksi, mutta minun nimeni oli kansakoulun toiselle luokalle asti Jaakko Vuorinen. Minulta kyseltiin pikkupoikana, että kenenkäs poika sinä olet ja minä vastasin osoittaen sormellani, että hymykuopasta sen tunnistaa, minä olen Lyhänen. Olin toisella luokalla kansakoulussa, kun luin Aamulehdestä, että lääninhallituksen päätöksellä Jaakko Sakari Vuorisesta on tullut Jaakko Sakari Ryhänen. Olen siis periaatteessa vale-Ryhänen.
Isäni oli komea hahmo ja kuulemma hyvin hauska seuramies. Hän oli kolme kertaa naimisissa, ja hänellä oli minun lisäkseni neljä muuta lasta. Lapsuudessani tapasin hänet vain muutaman kerran, ja opin tuntemaan hänet vasta kun tulin Kansallisoopperaan vakituisesti töihin syksyllä 1975. Isäni oli vaimonsa Pirkon kanssa katsomassa Otellon näytöstä, missä esitin Lodovicoa. Se oli ainoa kerta, kun hän kävi katsomassa esiintymistäni. Tapasimme väliajalla näyttämön vasemmalla puolella olevassa välikössä. Isäni sanoi minulle, että soitellaan aamulla. Seuraavana yönä hän kuoli.
Isälläni oli ollut sydänvaivoja, ja hänen vaimonsa kertoi minulle, että isä oli kokenut Otellon hyvin voimakkaasti. Isäni oli ollut hyvin jännittynyt ja pitänyt vaimoaan tiukasti kädestä. Esitys teki ilmeisesti suuren vaikutuksen.
Isäni kuolema tuli suurena yllätyksenä. Olimme tunteneet lähemmin vasta muutaman kuukauden, enkä osannut odottaa yhteydenpitomme jäävän niin lyhyeksi. Mutta tunne olisi varmasti dramaattisempi, jos minulla olisi ollut tiiviimpi yhteys häneen. Vaikka hän oli biologisesti isäni, hän oli minulle vieras ihminen. Pystyin suvereenisti laulamaan hänen hautajaisensa. Äitini kuoli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kesäkuun kuudentena 2005, samana päivänä kuin baritoni Usko Viitanen. Äitini hautajaisissa en pystynyt laulamaan.
Äitini hautajaisiin tulin suoraan Prahasta, missä Tampereen ooppera vieraili Viimeisten kiusausten kanssa. Prahan kevät oli kuin sielunmessut minulle, ja olin siis juuri kuollut lavalla, kun jouduin lähtemään hautaamaan äitini.
Artikkeli on poiminta
kirjasta Jaakko Ryhänen – Minun matkani, Raiko Häyrinen, Docendo, 2022.
Amerikkalainen
tenori ja elokuvanäyttelijä Mario Lanza oli tenorilaulajan urasta haaveilevan
Jaakko Ryhäsen suuri esikuva. Kuva: MGM
Kommentit
Lähetä kommentti