Vesku Loirin tie tähtiin

Jaken rooli Mikko Niskasen elokuvassa Pojat teki Vesku Loirista (vas.) tähden.

 

Tuomas Marjamäki

kirjasta Tuttujen kesken Vesku

 

Osuusliike Elannon oma harrastajateatteri Elannon Näyttämö on toimi-

nut aktiivisesti yli sadan vuoden ajan. Lähes 80 ensimmäistä vuotta sen
näyttämö sijaitsi Elannon pääkonttorin juhlasalissa Helsingin Hämeen-
tiellä, nykyään se toimii Kirjan talolla Kruununhaassa. 1960-luvun alussa
teatterissa nähtiin vuosittain kolme kokoillan näytelmän ensi-iltaa, joista
yksi oli alkuvuodesta 1962 esitetty Sirkka Metsäsaaren ohjaama nuoriso-
musikaali Huipulla tuulee.
Loirin perhe asioi usein Santavuorentien Elannossa, ja heidän kotiinsa
tuli Elannon lehti. Eräässä numerossa oli ilmoitus, jossa haettiin nuoria ja
innokkaita esiintyjiä musikaaliin. Vesku ja Pekka täyttivät kriteerit ja il-
moittautuivat koe-esiintymiseen, jossa tekivät valintaraatiin vaikutuksen
laulamalla rockia.
Runsaasti musiikkia ja huumoriakin sisältävässä kabareetyyppises-
sä esityksessä Loirien Rock Brothers -bändillä oli muutama rock-nu-
mero, Veskulla pari lyhyttä repliikkiäkin. Esiintymisen palo, into ja
tulkitseminen välittyivät yleisöön suorastaan kohtalokkain seurauksin.
Helsingin Sanomien arvostelussa kiinnitettiin huomiota Viktor Klimen-
kon orastaviin näyttelijänkykyihin sekä mainittiin ”hauskoina esimerk-
keinä” erikseen myös Rock-Brothers eli Matti ja Pekka Loiri.
Samaan aikaan jo kymmenkunta vuotta näyttelijänä eri teattereissa
työskennellyt ja Moskovan elokuvakorkeakoulusta elokuvaohjaajaksi
valmistunut Mikko Niskanen valmisteli ensimmäistä elokuvaansa. Ai-
heekseen hän oli valinnut Paavo Rintalan romaanin Pojat. Se oli ollut
Niskaselle itselleen selvä päätös, mutta hän joutui taistelemaan siitä.
Suomen Filmiteollisuuden johtaja T. J. Särkkä ei ollut ollenkaan va-
kuuttunut, että Mikko Niskanen olisi oikea mies ohjaamaan kyseistä
tarinaa.Tuttujen kesken Vesku

– Olen lahjakas! Niskanen huusi suoraa huutoa Särkän huoneessa.
– Et voi olla, Särkkä epäili.
– Minulla on oma tyylini!
– Sinulla ei voi olla mitään omaa tyyliä.
Särkkä kuitenkin antoi periksi, ehkä Niskasta ensin tahallaankin
kiusoitellen.
Sattumoisin Taito Loiri oli puoli vuotta aiemmin lainannut Pojat kir-
jastosta ja pitänyt sitä niin hyvänä, että suositteli kirjaa Veskullekin.
– Jos luet tämän tänään illalla, niin en vielä palauta, hän oli sanonut.
Vesku ahmi kirjan ja liikuttui siitä. Romaanin keskiössä on nimensä
mukaisesti oululainen poikajoukko, joka sotavuosina 1941–1944 tekee
tuttavuutta kaupunkiin sijoitettuun saksalaiseen sotilasosastoon. Neu-
vokkaat pojat käyvät sotilaiden kanssa kauppaa, näyttelevät omassa teat-
terissaan Hitlerin ja Mannerheimin tapaamista kuvaavassa näytelmässä
ja varastavat räjähteitä junan tavaravaunusta.Yhä traagisemmaksi muut-
tuvan tarinan loppu on raastavan surullinen, sillä – toisin kuin elokuvassa
– Jaakko Hoikka ampuu siinä itsensä vahingossa.
Kun isä kysyi Veskulta mielipidettä romaanista,Vesku teki tunnustuksen.
– Haluaisin, että tarinasta tehtäisiin vielä joskus elokuva ja että minä
saisin näytellä Jakea.
Mikko Niskanen alkoi etsiä näyttelijöitään. Hän laittoi lehteen il-
moituksen, jossa haki koekuvauksiin nuoria, mieluiten lyhytkasvuisia
12–16-vuotiaita poikia. Vaikka ilmoitukseen vastasi jopa tuhatkunta nuo-
rukaista, Niskanen ei löytänyt heidän joukostaan sopivaa Jakea. Haaveis-
taan huolimatta Vesku ei ollut nähnyt kyseistä ilmoitusta, eikä edes tien-
nyt, että hänen ennustamaansa elokuvaa tehtiin.
Etsinnöissään jo epätoivoiseksi ehtinyt Niskanen kuuli vinkin, jonka
mukaan Elannon Näyttämön nuorisomusikaalissa esiintyi lahjakkai-
ta nuorukaisia, jotka saattaisivat sopia Poikien rooleihin. Hän tarttui
neuvoon ja hankkiutui Huipulla tuulee -musikaalin yleisöön. Esityk-
sen aikana hän kiinnitti huomionsa vaaleatukkaiseen, pystynenäiseen
poikaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hänen edessään seisoi Jaakko
Hoikka.Kirkas johtotähti Suomen Filmiteollisuudessa työskennellyt kuvauspaikkajärjestäjä
Paavo Hukkinen otti pian yhteyttä Veskuun ja kertoi, että Mikko Niskanen
haluaa koekuvata häntä Pojat-elokuvan Jaken rooliin. Vesku ei voinut us-
koa tapausta todeksi. Vain puoli vuotta aiemmin ääneen lausuttu unelma
oli yhtäkkiä lähellä toteutua.
Vesku ei silti hämmentynyt tarjouksesta vaan meni sovitusti Suomen
Filmiteollisuuden studioille Helsingin Liisankadulle. Ohjaaja Niskanen,
järjestäjä Hukkinen, kuvaussihteeri Ellen Pyhälä, kuvaaja Ola Tuomi ja
maskeeraaja William Reunanen katselivat 17-vuotiasta Matti Loiriksi
kutsuttua poikaa arvioiden ja totesivat mielessään, että sopiva poika oli
vihdoin löytynyt.
– Niskanen luetti mulla melkein pelkästään Jaken vuorosanoja. Ehkä
jonkun toisen pojan myös. Mutta ilman muuta hän yritti sovittaa mua ni-
menomaan Jaken osaan.
Mikko Niskanen oli käsikirjoituksessaan muuttanut Paavo Rintalan
romaanin kohtauksia rohkealla kädellä. Ratkaiseva ero kirjaan on loppu-
kohtauksessa – päähenkilön itsemurhaa Niskanen piti liian järkyttävänä.
Niskanen kertoi Veskulle, että Jake kuulisi äitinsä lähteneen saksalaisen
kapteenin matkaan ja juoksisi viime hetkellä rautatieasemalle. Jake ehtisi
nähdä liikkuvan junan ja syöksyisi sen perään.
Siksi Vesku pantiin koekuvauksissa juoksemaan SF:n pitkälle käytä-
välle äitiä huutaen. Poika teki työtä käskettyä.
– Äiti!... ÄITI!... Äiti...
Kahdesti Vesku karjaisi kovaan ääneen, mutta kolmannen ”äidin” hän
lausui vaimeasti, melkein sanansa niellen.
– Miksi ihmeessä sinä huusit sen viimeisen hiljaa? Junahan loittonee,
silloin pitää huutaa kovempaa, Mikko Niskanen kummasteli.
Vesku selitti, ettei Jake enää itsekään uskonut junan pysähtyvän ja äi-
tinsä palaavan.
– Se oli se, millä mä myin itseni Mikolle.
Vesku kysyi myöhemmin Niskaselta, miksi juuri hänet oli valittu. Nis-
kanen perusteli asiaa sanomalla panneensa merkille Veskun eläytymis-
kyvyn.Tuttujen kesken Vesku

– Se tuntui niin uskomattomalta, että yritin suojella itseäni kaikilta
pettymyksiltä. Odotin vain pelolla, että multa otetaan tämä pois. En usko-
nut vielä silloinkaan, kun allekirjoitin sopimusta. Sitten kun istuin Suo-
men Filmiteollisuuden Dodgessa matkalla kohti Oulua ja käsikirjoitus oli
sylissäni, silloin vasta suostuin uskomaan, että tämä kaikki oli totta.
Jaken roolista Vesku kuittasi satatuhatta vanhaa markkaa, mikä ny-
kyrahassa vastaa noin 2 500 euroa. Joillekin näyttelijäpojille johtaja T. J.
Särkkä maksoi enemmän, mitä hän perusteli sillä, että heillä oli kuvauk-
sissa äiti mukana. Veskulle itselleen rahalla ei ollut merkitystä.
Ainoa, mikä Veskulle Jaken roolissa oli vaikeaa, oli se, että pojan piti
olla sairaalloinen ja arka. Kovalle urheilijalle ja notkealiikkeiselle jalka-
pallomaalivahdille teki tiukkaa juosta aina poikajoukon viimeisenä samal-
la, kun pienemmät pojat pinkoivat edellä. Se kävi kunnialle. Jaken juoksu
valkokankaalla näyttääkin hieman huvittavalta, löysältä löntystelyltä.
Poikien kuvaukset alkoivat maaliskuussa Oulussa ja jatkuivat kesään
saakka. Vain muutamia osuuksia tehtiin pääkaupunkiseudulla: SF:n stu-
dioilla Helsingissä, Espoossa ja Porvoossa sekä Herlinin suvun maatilalla
Kirkkonummen Thorsvikissä.
Veskulle kuvausmatka oli jännittävä jo pelkästään siitä syystä, että
hän oli tuolloin ensimmäistä kertaa yksin poissa kotoa. Matkaevääksi
äiti Lily antoi Veskulle yhdysvaltalaisen esseistin ja filosofin Ralph Waldo
Emersonin ajatuksen: ”Pidä kiinni itsestäsi, älä koskaan jäljittele muita.
Vain Luoja voi osoittaa meille, missä voimme parhaamme antaa.”
Jaken lisäksi pääosan poikaremmiin kuuluivat Immu (Pentti Tarkiai-
nen), Pate (Uti Saurio), Matti (Hannu Vironmäki) ja Urkki (Markku Sö-
derström). Tarkiainen löytyi hänkin Elannon Huipulla tuulee -musikaa-
lista, jossa hän toimi valomiehenä. Söderström taas oli Veskun lisäksi
ainoa Poikien nuorukainen, joka loi myöhemmän näyttelijäuran. Hän toi-
mi kaikkiaan 39 vuotta Kuopion kaupunginteatterissa.
Elokuvan muissa osissa olivat muun muassa Liisa Nevalainen (Jaken
äiti), Paavo Jännes (Jaken isä), Kauko Helovirta (kapteeni Fritz Meyer),
Artturi Laakso (johtaja Toikka), Olavi Ahonen (pastori Pisa) sekä TapioKirkas johtotähti
Hämäläinen (kansakoulun pääopettaja). Pienissä osissa nähtiin myös tu-
leva Aku Ankka -lehden pitkäaikainen päätoimittaja Markku Kivekäs
sekä myöhempi Kaurismäki-tähti Matti Pellonpää. Heistä monien kanssa
Vesa-Matti Loiri teki myöhemmin läheistä yhteistyötä – jopa aivan toi-
senlaisessa elokuvan lajityypissä. Olavi Ahonenhan näytteli Uuno Turha-
puron isää ja Tapio Hämäläinen appiukkoa, vuoristoneuvos Tuuraa.
Kuvauksissa oli kova työtahti ja vähän vapaa-aikaa. Mikko Niskanen piti
kovaa kuria nuorille näyttelijöille, joilla oli ikänsä takia keskittymisvaikeuksia.
– Se oli aika elämyksellistä. Mikon tapa ohjata mua oli niin erikoinen,
että muut katsoivat sitä ihan ihmeissään. Se oli melkeinpä onomatopoeet-
tista. Ymmärsimme Mikon kanssa toisiamme erittäin hyvin ja tulimme
toimeen. Olin ihan tavallinen nuori poika, ei ollut mitään elokuvatähti-
meininkiä. Eihän kukaan edes voinut tietää, mitä koko elokuvasta tulee.
Kerran Niskanen raivostui, kun pojat ottojen välillä puhuivat omia jut-
tujaan ja särkivät tunnelman.
– Kuvasimme silloin ulkona ja Niskanen määräsi kaikki pojat seiso-
maan selin toisiinsa eri puolille kuvauspaikkaa ikään kuin ”nurkkaan”.
Se tuntui hieman erikoiselta, olihan pakkastakin 30 astetta, Markku Sö-
derström kertoi kirjassa Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri.
Poikien piti tietenkin puhua Oulun murretta, joten Tuiran poikien Kaa-
leppia näytellyt Heikki Rissanen käänsi repliikit ouluksi. Hän teki sen niin
hyvin, että Veskua luultiin vielä pitkään myöhemminkin aidoksi oululaiseksi.
– Keväällä käytiin tekemässä muutamassa päivässä talvikuvat, ja ke-
sällä asuin Oulussa kuukauden päivät. Kun sitten laulajana kävin kau-
pungissa keikalla, oululaiset toivottivat aina tervetulleeksi kotiin. Jaken
kotitalo sijaitsi Raksilassa, joka on vielä aika hyvin säilynyt puutaloaluee-
na. Muutama vuosi sitten kävin ihan naapuritalossa illallisellakin, Vesku
muisteli syksyllä 2018.
Elokuvan ikimuistoinen loppukohtaus kuvattiin kesällä 1962 Oulun ra-
tapihalla.
Heti asemalle saavuttuaan Jake näkee junan viimeiset vaunut liikkeessä.
Hän juoksee ensin laiturilla hieman hoiperrellen. Katsojasta näyttää kuinTuttujen kesken Vesku junan voisi saada kiinni hieman vauhtia kiihdyttämällä. Mutta Jake on
juossut asemalle kotoa asti, joten hänen voimansa ovat vähissä. Hän pysäh-
tyy huutamaan kahdesti äitiä, ääni sortuen. Juna liikkuu nopeammin, Jake
hyppää radalle ja ottaa viimeisen pyrähdyksen, saa kiinni junasta, kaatuu
ja roikkuu sen perässä kymmenisen metriä. Radan poikki kulkevan rampin
kohdalla Jaken ote irtoaa. Elokuva päättyy junan perästä ratapihalle otet-
tuun kuvaan, jossa maassa makaava Jake häipyy kaukaisuuteen.
Mikko Niskasta jutun toteutus huolestutti. Vaikka Vesku oli vankka-
rakenteinen poika, kohtaus olisi ollut aikuisellekin miehelle vaarallinen.
Toinen haaste oli traagisen tilanteen tulkitseminen. Veskun pitäisi löytää
oikea tunne pateettisuutta välttäen.
”Vesa-Matin paneutuminen tehtäväänsä oli esimerkillinen. Hän otti
rohkeasti tehtäväkseen loppukohtauksen sellaisena kuin sen näin. Ellen

olisi pitänyt häntä kyllin voimakkaana, en olisi uskaltanut tehdä koko
asiaa, enkä myöskään, ellei hän olisi itse ollut innostunut”, Niskanen kir-
joitti muistelmateoksessaan Vaikea rooli.
Ohjaaja halusi, että Vesku pyytäisi temppuun suostumuksen vanhem-
miltaan. Vesku ymmärsi, että siinä olisi riskinsä.
– Ajattelin, että äiti ei lupaa anna, mutta isä voisi antaa. Soitin Oulusta
kotiin Helsinkiin monta kertaa. Aina, kun äiti vastasi puhelimeen, suljin
luurin. Jatkoin sitä niin kauan, että isä vastasi. Kerroin, että mun pitäisi
roikkua junan perässä, mutta se on ihan helppo juttu eikä mitään vaaraa
olisi. ”Sellainen kohtaus, että kyllä mä sen klaaraan. Annatsä luvan?” Isä
sanoi siihen, että ”itsepähän tiedät parhaiten”.
Kun lupa oli irronnut, Vesku valmistautui vaativaan kohtaukseen. Hän
puki housujensa alle jalkapallomaalivahdin polvisuojukset ja myös hou-
suja oli jollain tavoin pehmustettu. Ratapenkerettä tasoitettiin kolhujen
vähentämiseksi. Kohtausta ei sellaisenaan harjoiteltu, vaan roikkuminen
oli tarkoitus saada purkkiin yhdellä otolla.
– Ne polvisuojat eivät auttaneet yhtään, sillä roikkuessani junan peräs-
sä ratapölkyt hakkasivat nilkkoihin, eivät polviin. Kun kohtaus oli mel-
kein purkissa, mun luokse käveli puliukko ja alkoi moittia: ”Ei junien
kanssa saa leikkiä, tuo on hirveän vaarallista.” Se meni sitten pilalle ja
kaikki piti tehdä kertaalleen uusiksi.
Mikko Niskanen kehui Veskun suoritusta.
”Vesa-Matti käsitti asian hienolla taiteilijan vaistolla. Minä elin hänen
kanssaan kohtauksen, me itkimme yhdessä. Oli vielä niin kirottua, että
maski vuoti, lähikuvista tuli moninkertainen työ. Mutta kohtaus onnistui.
Sen sanottiin kohoavan järkyttävyydessään elokuvan voimakkaimmaksi.”
Kun 18-vuotias Vesku ja Mikko Niskanen antoivat yhteisen haastat-
telun Apu-lehteen talvella 1963, Niskanen sivalsi häntä sanomalla, että
Vesku on lahjakas, mutta Jakella ei eletä loppuikää.
– Loukkaannuin siitä verisesti. Ei mulla tietenkään ollut aikomusta-
kaan heittäytyä vain Jaken varaan. Oikeassahan Mikko oli, mutta sanoi
sen aika suoraan, Vesku myönsi vuosikymmeniä myöhemmin.

Myös arvostelijat kehuivat Poikia jo ensi-illan aikoihin. Jälkikäteen elo-
kuva on nostettu jalustalle aina television uusintaesityksiäkin saadessaan.
Pojat on paitsi harvinaisen onnistunut elokuva myös Mikko Niskasen esi-
koisteos ja Vesa-Matti Loirin läpimurto.

 

Artikkeli on poiminta kirjasta Tuttujen kesken Vesku – Vesa-Matti Loiri 1945-2022, Tuomas Marjamäki, Docendo, 2023.

 

 

Nuori Vesa-Matti Loiri vuonna 1966.