Elinkeinoministeri Wille Rydman puhui Helsingin synagogassa

Elinkeinoministeri Wille Rydman (ps) puhui maanantaina 23.10.2023 Helsingin synagogassa juutalaisen seurakunnan pyynnöstä Hamasin hyökkäyksen uhrien muistotilaisuudessa.

 

Elinkeinoministeri Wille Rydman (ps) puhui maanantaina 23.10.2023 Helsingin synagogassa juutalaisen seurakunnan pyynnöstä Hamasin hyökkäyksen uhrien muistotilaisuudessa. Rydman julkaisi synagogassa pitämänsä puheen facebook-tilillään:

 

"Arvoisa Israelin suurlähettiläs, kunnioitetut rabbit, muut suurlähettiläät, hyvät ystävät,

kaksi viikkoa sitten jouduimme heräämään hirvittäviin uutisiin. Gazasta oli hyökätty Israeliin tavalla, jota sekä uhrimääränsä että raakalaismaisuutensa puolesta oli vaikea käsittää edes todeksi.

Yli 1400 kuollutta. Joukossa teini-ikäisiä, lapsia, jopa vauvoja. Häpäistyjä ruumiita näytillä kaikelle maailmalle internetin välityksellä. Satoja vankeja, joiden kohtaloista emme tiedä mitään.

Kuten profeetta Jeremian kirjassa sanotaan: ”Kuulkaa! Ramasta kuuluu huuto, katkera itku ja valitus. Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.”

Joillekin poliitikoille ja tiedotusvälineille tuntuu olevan vaikeaa kutsua Hamasia edes terroristijärjestöksi, vaikka oikeastaan tuokin käsite antaa varsin vähättelevän kuvan kyseisen tappokoneiston luonteesta. Hamasin isku osoittaa, että kyse on systemaattiseen ja keinoja kaihtamattomaan kansanmurhaan tähtäävästä hallinnosta.

Arvoisa yleisö,

itse kukin meistä kantaa sisällään myös menneiden sukupolvien historiaa tietoisesti tai tiedostamattaan. Kotiemme kulttuuriperintö pitää sisällään kerrostumia lukemattomilta edellisiltä sukupolvilta.

Minkään kansakunnan historia ei ole niin täynnä eksistentiaalisten uhkien kokemuksia kuin juutalaisten. Hamanista holokaustin kautta Hamasiin. Aina sama juttu: pyrkimys hävittää Israel – siis Jaakobin jälkeläiset – kokonaisuudessaan ja juuriaan myöten.

Kun kansakunnan historia on tällainen, ei ole ihme, että juutalaisiin kohdistuneet hirmuteot nostattavat pintaan myös kammottavia takaumia kollektiivisesta ja ylisukupolvisesta muistista. ”Joko se taas alkaa”, on moni juutalainen kysynyt itseltään.

Pogromien aikaan synagoga on ollut se paikka, josta juutalaiset ovat etsineet tukea ja turvaa. Aivan samoin kuin Jerusalemin temppeli oli juutalaisten viimesijainen turvapaikka jo tuhansia vuosia sitten, kun milloin assyrialaiset, milloin babylonialaiset, milloin roomalaiset piirittivät pyhää kaupunkia.

Samoin olemme jälleen ankaran ajan alla kokoontuneet tähän rukousten huoneeseen. Mutta oikeastaan meidän piti olla täällä jo sapatin aattona runsas viikko sitten. Tilaisuutta jouduttiin kuitenkin turvallisuussyistä siirtämään.

Se oli kurja epäonnistuminen. Se, ettei synagogassa järjestettävän tilaisuuden turvallisuutta pystytä varmistamaan kaikissa olosuhteissa, ei ole hyväksyttävä asiaintila.

Erityisen karmaisevaksi asian tekee se, että tilaisuuden siirtämisen taustalla oli samanaikaisesti järjestetty mielenosoitus, jossa islamistiset ja räikeän juutalaisvastaiset huudot raikasivat. Sellainen tapahtuma piti saada järjestää; samaan aikaan järjestettäväksi suunniteltua Hamasin uhrien muistotilaisuutta synagogassa jouduttiin siirtämään.

Yhteiskuntamme, joka on vainuavinaan rasismia milloin missäkin pesukarhusolmiossa, on häkellyttävän hidas ja joskus jopa sokea tunnistamaan konkreettista etnistä väkivaltaa ja sen uhkaa. Hamasin iskua on vähätelty ja räikeillä älyllisillä kuperkeikoilla Israelista on yritetty rakentaa tapahtumien syypäätä.

Hyvät ystävät,

profeetta Sakarja kirjoittaa: ”Näin sanoo Herra: – – Minä teen Jerusalemista raskaan kiven kaikkien kansojen tielle. Ne kokoontuvat Jerusalemia vastaan, mutta kaikki, jotka käyvät siihen kiveen käsiksi, satuttavat itsensä.”

Kautta historian on Israel totisesti ollut kansakuntien ja yksilöidenkin kompastuskivi. Suhtautuminen juutalaisiin on kautta historian ollut eräänlainen henkinen lakmustesti, joka on paljastanut ihmisistä ja kansakunnista enemmän olennaista kuin juuri mikään mittari.

Halki vuosien olen saanut tältä seurakunnalta tukea tiukoissakin paikoissa. Erään viime kesän keinotekoisen mediakohun yhteydessä Yaron [Nadbornik, seurakunnan puheenjohtaja] tuli julkisesti tuekseni ja kertoi saaneensa minulta yhteisölleen aina tukea ja apua. Se oli kullanarvoinen julkinen ulostulo.

Voin vastata Yaronille: myös minä olen saanut tältä seurakunnalta osakseni aina tukea ja apua. Olen siitä hyvin kiitollinen. Kuten Yaronille kesällä sanoin: olen aina pitänyt sinua ystävänäni, mutta tästä eteenpäin lupaan, että olemme ikuisia ystäviä.

Puheeni aluksi siteerasin Jeremian kirjan 31. luvun synkkää jaetta, jossa Raakel itkee lapsiaan. Teksti kuitenkin jatkuu seuraavasti: ”Näin sanoo Herra: Lakkaa itkemästä, kuivaa kyyneleet silmistäsi! Saat palkan vaivannäöstäsi: lapsesi palaavat kotiin vihollismaasta, sanoo Herra. Sinulla on tulevaisuuden toivo: lapsesi palaavat asuinsijoilleen, sanoo Herra.”

Muistakaamme siis. Se kansa, joka halki historiansa on toistuvimmin ollut hävityksen uhan alla, on osoittautunut myös kansoista sitkeimmäksi. Sen viholliset ovat kukistuneet yksi toisensa jälkeen, mutta itse se on hirveidenkin koettelemusten keskeltä selviytynyt ja noussut voittajaksi. Ja kerta toisensa jälkeen se on palannut isiensä maille, joilta sitä on yritetty repiä irti.

Ja tietäkää: te ette ole yksin. Teillä on ystäviä. Teillä on tosiystäviä. Myös Suomen hallituksessa. Laskekaa minut heihin."