Kirjailija Eeva Kilpi on kuollut

Eeva Kilpi. Kuva: Hanna Weselius

 

Eeva Kilpi nukkui rauhallisesti pois valoisana kesäyönä 27. kesäkuuta 2026. Hän kuoli 98-vuotiaana Tapiolassa, jossa hän asui 1960-luvun lopulta lähtien. Hän syntyi 18. helmikuuta 1928 Hiitolassa, Suomen aikaisessa Laatokan Karjalassa.

 

Eeva Kilven laaja tuotanto kattaa rakastettuja runo- ja novellikokoelmia, romaaneja ja omaelämäkerrallisia muistelmateoksia. Hän sai teoksistaan lukuisia palkintoja kuten Valtion kirjallisuuspalkinnon teoksistaan Rakkauden ja kuoleman pöytä (1968), Häätanhu (1974) ja Elämän evakkona (1984) ja Runeberg-palkinnon muistelmateoksestaan Talvisodan aika (1990). Monet hänet 1970-luvulla ilmestyneistä teoksistaan kuten Naisen päiväkirja, Tamara ja Laulu rakkaudesta ovat saavuttaneet klassikkoaseman ja monta lukijasukupolvea. Hänen monipuolisen tuotantonsa keskiössä ovat naisen elämän ja aseman kuvaaminen, evakkokarjalaisuus ja luonnonsuojelu.

Eeva Kilpi on antanut äänensä sotaa paenneille ja kuvannut sotaa lapsen näkökulmasta. Hän on pitänyt pakolaisten asemaa ja rauhan asiaa esillä kaikkina kirjailijavuosikymmeninä. Luonnonsuojelijana hän puolusti metsiä ja eläinten oikeuksia ja oli monessa kysymyksessä edellä aikaansa. Hänen näkökulmansa ympäröivään todellisuuteen oli planetaarinen.

Koti-ikävä ja moni elämänsuru kulkivat mukana aina ja kirjoittaminen oli Eeva Kilvelle elämästä selviämistä. Julkaistuihin kirjoihin ja vielä julkaisemattomiin päiväkirjoihin tallentui vastoinkäymisten ja maailmantuskan rinnalla elämänonnea, luonnon kauneutta, rakkautta ja iloa – ja huumoria. Hän sanoi vievänsä lehtileikkeet mukanaan ja pahoitteli jättävänsä läheisilleen niin valtavasti pinoja. Niissä on kokonainen elämä ja maailmakatsomus. Lahja, jonka Eeva Kilpi jätti lukijoilleen jo tunnetun elämäntyönsä lisäksi.

Eeva Kilpi sai avioliitossa Mikko Kilven (1928–1991) kanssa kolme poikaa. Hänellä on neljä lastenlasta ja kuusi lastenlastenlasta. Syvä kiitollisuus heistä näkyy monissa teoksissa.

Kun ei jaksa enää kirjoittaa, on muistettava.
Kun ei jaksa enää valokuvata, on nähtävä mielen silmillä.
Kun ei jaksa enää lukea,
on oltava täynnä kertomuksia.
Kun ei jaksa enää puhua,
on soitava.

Kun ei jaksa kävellä, on lennettävä.

Ja kun se aika tulee, on luovuttava muististaan,
sielunsa silmistä, lakattava soimasta,
oltava hiljaa ja pantava siivet suppuun.

Mutta miten tahansa käykin, kertomus jatkuu ja jatkuu.

Lähde: WSOY  27.6.2026